Elämä on kaunis(?)

Izhevsk, kaupunki 300 kilometrin päässä Kazanissa, on syrjäinen epämetropoli, joka auttoi minua arvostamaan Kazania entistä enemmän ja kiittämään luojaani että asun (edes) täällä. Se on kaupunki, joka pitää sisällään udmurtteja, tehtaita, hullunkurisen homoklubin, coffee blek- nimisen kahvilan, josta saa erinomaisia kakkuja, kivan kirkon, jonne menin lämmittelemään jäätyneitä jäseniäni ja nauvostoarkkitehtuuria kaikessa masentavuudessaan. Se oli kylmä, outo, laiska, hauska ja alkoholipitoinen viikonloppu.

Ensimmäinen hahhahhaa: etäisyys Kazanin ja Izhevskin välillä on edellämainittu 300+ km. Junalla matka taittuu hitaasti mutta varmasti kuudesssa tunnissa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingistä Jyväskylään on suurin piirtein sama matka ja VR lupaa puskuttaa määränpäähän kolmessa tunnisa. Seisoimme viisi minuuttia ennen Izhevskiä pienen pitäjän kurppaisella juna-asemalla tunnin. Ihmiset, tiedän että VR on paska, se ei toimi, se on kallis, junat myöhästelee plaplapla, mutta olkaa onnellisia että meillä se on. Oikeesti. Oli jokseenkin huvittavan masentavaa seurata kun iso rekka kuoppaisella maantiellä paineli mennä junan ohi. Harkitsin matkustamista sukuloimaan Barnauliin junalla mutta harkitsen uudestaan koska en välttämättä pysty asumaan neljää päivää siinä peltikopperossa.

Toinen hahhahhaa: hotelli. Saavuimme iltamyöhään pimeälle kujalle keskelle ei-mitään. Astuimme sisään hotellin aulaan, joka yllätti marmorilattioineen ja kattokruunuineen. Herraisä! Tämähän on eurooppalaista tasoa. Tai sitten ei. Hissillä pääsi kolmanteen kerrokseen ja voilà! Siinä sitä ollaan taas todellisuudessa. Rämä mikä rämä. Niiiiin venäläistä! Luodaan illuusio panostamalla julkisivuun, tarkemman tarkastelun jälkeen totuus osoittautuu varsin toisenlaiseksi. Mutta kyllä siinä huoneessa nyt kolme yötä pystyi viettämään. Vähän tosin oli kylmä ja suihku niin ja näin mutta elämys sekin. Illalla painelimme homoklubille, toiselle klubille ja neljän jälkeen nukkumaan. Keskipäivän aikoihin otimme taksin, söimme aamupalan kiertelimme katsomassa paikallisia nähtävyyksiä, söimme lisää, menimme hotellietkojen kautta jälleen klubille, heräsimme keskipäivän aikoihin, otimme taksin, söimme, joimme, söimme, keilasimme, menimme nukkumaan, otimme taksin, nousimme junaan, pääsimme Kazaniin, menin nukkumaan. Siinä oli se reissu.

Tämän elämysmatkan jälkeen sain vatsataudin ja vietin pari päivää sängyssä ja vessassa. Kämppikseni Artjom, joka on kaksi kuukautta selittänyt olevansa juutalainen (jewish oli sana jota hän käytti) ja joka sittemmin osoittautuikin Chuvashkiksi (sarjassamme Venäjän etniset vähemmistöt), meni ja soitti monista kielloistani huolimatta ensiavun kotiimme klo 23 illalla. Siinä sitten oli ihan hirmuisen kiva alkaa kuvailemaan kipuani venäjäksi kyrpiintyneille hoitajille, joita ei todellakaan olisi tarvittu. Jossain vaiheessa minut käskettiin mennä vatsalleni sängylle. Siinä makasin ja hupsistakeikkaa, joku iski ruiskeen vasempaan kankkuseeni. Älkää kysykö mitä se oli, vain luoja sen tietää. Sen voin vain sanoa, että olin niin vihainen Artjomille koko episodista että pidin pari päivää mykkäkoulua. Kolmantena päivänä jannu ilmoitti lähtevänsä kolmeksi viikoksi jonnekin opiskelemaan ja tällä aikaa sain puhelun kaveriltani Mariukselta että olemme saaneet kämpän aivan keskustasta. Edessä oli siis nopea muutto ja heihei Artjomille, busseille, aamuruuhkalle, neuvostobetonille ja alakerran afrikkalaisille ilotytöille. Kämpän löytyminen ei olisi voinut tulla parempaan aikaan koska samalla viikolla alkoi talvi. Yhdessä päivässä. Lumi ja pakkanen tuli jäädäkseen ilman sitä masentavaa harmaata loskamarraskuuta.

Koen kuitenkin olevani suhteellisen onnekas, koska epäilyttävän ruiskeen lisäksi muuta draamaa ei sattunut. Nimittäin!! Ranskalainen Pierre sai viikko sitten salmonellan, joutui sairaalaan ja vietti siellä viikon menetettyään puoli litraa verta ripuloimalla. Sairaalaa kuvailisin sanalla keskitysleiri: hiljainen, syrjäinen, pimeä, kolkko, kylmä. Potilaat eivät saa ruokaa vaan omaiset käyvät ruokkimassa heidät. Jos omaisia ei satu olemaan niin... no se on sitten siinä. Onnistuimme lahjomaan yhden hoitajista, jotta Pierre saisi käyttää huoneessaan tietokonetta ja joku henkilökunnasta toisi ruokaa. Maksoi 200 ruplaa (siinä 5 €:n paikkeilla). Eli ei sairaalaan!!! Mielummin sitten vaikka poppamiehen puheille mutta ei jumalauta sairaalaan!

Hotellihuoneen suihku

Hotellihuone ja pojat.

Ja ekstravatti kaupan päälle.

Kazan talvella.

Uudessa kämpässä olen nyt asunut viitisen päivää ja ai että on elämä helpottunut! Nykyään pystyn ehkä raahautumaan tunneillekin kun ei tarvitse säätää aamuruuhkassa. Yhteiselo toimii erinomaisen hyvin. Vuokraisäntämme luulee tosin, että olemme naimisissa. Oli pakko hieman improvisoida, koska herra ilmoitti, ettei vuokraa kämppää vain joillekin random-opiskelijakavereille. Nuori aviopari, jees please. Ainiin, muistinko mainita ettemme myöskään tupakoi... Ehkä muutama kysymys herää kun hän huomaa, että nukumme eri sängyissä ja parvekkeelta löytyy tuhkakuppi täynnä poltettuja savukkeita. Sitten selitellään. Avioliitoista puheen ollen, eilinen illanvietto osoittautui varsin mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa kun venäläinen ystäväni Anja ketoi että: A) lähtee viikon päästä Texasiin kuusi kuukautta sitten netistä löytämänsä sulhasensa luo (pakko valoittaa sen verran että ei, mies ei ole nelikymppinen, säälittävä paska vaan ihan mukiinmenevä nuorimies) B) häät ovat tammikuun alussa ja Green Card hakusessa C) tuleva morsian ehdotteli MINULLE että viettäisimme kiihkeän yön yhdessä. Imartelevaa... mutta samalla äärimmäisen outoa. Venäläisten naisten avioitumispaineita ei voi verrata mihinkään länsimaiseen Bridget Jones- tyyppiseen sinkkukriisiin: 25-vuotias, sinkku ilman lapsia on vähän niinkuin pilaantunut maito, ei hyvä. Se on surullinen, epänormaali ilmiö. Mene hoitoon!! Tämän takia, 20+ naisilla on jokseenkin suuri kiire löytää unelmiensa mies tai mies ylipäänsä. Kalju, juoppo ja möhömahainen, väkivaltainen idiottikin käy kunhan ei tarvitse jäädä yksin. Tästä johtuen eurooppalaiset nuoret miehet ovat melkoisen haluttua saalista. Kämppikseni saa keskimäärin neljä tekstaria päivässä erinäisiltä naisilta: "Oi, olen niin rakastunut, kaipaan sinua, mennään naimisiin plaplapla.." Eli rakkaat miespuoliset ystävät, kun keski-ikä koittaa ja paniikki avioitumisesta iskee niin ei muuta kuin aeroflot alle ja suunta kohti syvää Venäjää, täältä saa rumempaakin rumempi poikamies kauniinpaakin kauniimman, terveen parikymppisen kissan helposti kuljetettua kainalossa kotiin. Eurooppa on kova sana, se kompensoi KAIKKI puutteet.

Jouluksi en tule kotiin. Lähden käymään Barnaulissa, viehättävässä pikkukaupungissa, Siperian jäisessä sydämessä. Sukulaiseni tuntien, joulusta ja uudesta vuodesta tulee iloinen tapahtuma pitäen sisällään paljon ruokaa ja juomaa, tanssia ja laulua, elämänfilosofointia ja omistuista huumoria, pakkasta ja hyisen ulkohuussin pihan perällä. Jipii. Perille toivottavasti pääsen ehjin nahoin, Utair on kuulemma Aeroflotin jälkeen toiseksi luotettavin lentoyhtiö. Kuulostaa lupaavalta.