Missä on Sasha???

Maisema kotiovelta.

Sain vihdoinkin aikaseksi ottaa muutaman valokuvan. Herrasväki on hyvä ja lepuuttaa silmiään neuvostoarkkitehtuurin melankolisen kolkossa meressä! Katson asiakseni antaa tässä vaiheessa pari hyvää neuvoa kaikille niille, jotka joskus harkitsevat lähtöä Venäjälle opiskelijavaihtoon:
                     
1. Opettele kieli. Hyvin. Faktahan on se, että suurin osa kadun kulkijoista osaa yhä ja edelleen vain äidinkieltään. Tai kuten Kazanissa sekä venäjää että tataaria, mikä ei varmaan kamalasti omaa urakkaasi helpota. Paitsi jos puhut sujuvaa turkkia. Minä puhun, en sujuvaa. Henkilöt, jotka ehkä osaavatkin englantia, tai ainakin PITÄISI osata (mm. turistineuvontapisteen henkilökunta (NO AIJAA!) ja haahaa, kv-toimiston sedät ja tädit), eivät joko suostu/halua/viitsi/uskalla puhua vierasta kieltä varsinkin jos aloitat keskustelun venäjäksi ja kysyt onko mahdollista vaihtaa kieli muuksi. Kv-toimistossa asioidessani nainen, joka ainakin minulle kirjoitteli keväällä erittäinkin sujuvasti sähköposteja englanniksi tokaisi eräälle miehelle tämän kysyessä englannin tai saksankielisiä ohjeita: "olemme Venäjällä ja täällä puhutaan venäjää." Eli opettele kieli!!!! Se helpottaa huomattavasti asioiden hoitamista. Jopa niinkin perusjuttu kuin kaupassa asiointi on melko hankalaa jollei jopa kiusallisen noloa kun yrität ostaa jotakin tiskin takana häämöttävästä hyllystä, osottelet purkkeja ja ssönkkösönkötät mutrusuiselle ja kohtis kyrpiintyneen näköiselle myyjättärelle asiaasi. Itselläni on sellainen tunne että ihmiset olettavat että olen paikallinen ja kun sitten en ymmärräkään mitään ja tapitan suurilla ruskeillani silmillä, niin vaikutan heistä varmaan joko todella tyhmältä tai vain vähän vajaaälyiseltä, ehkä jopa mielenvikaiselta..

2. Varaa aikaa. Asiat, joiden hoitaminen saattaa kuulostaa hyvinkin yksinkertaiselta ei välttämättä sitä ole. Esimerkki: menin kämppikseni Iran (Taiwanilainen vaihtarityttö joka saapui asuntoon sunnuntai yönä, erittäin mukava ihminen, opiskelee pääaineenaan venäjää yliopistossa mutta puhuu kieltä yhtä huonosti kuin minä. JES!) kanssa yliopistolle ilmoittautumaan ja rekisteröimään viisumimme. Kv-toimistovirkailijatar (nainen, josta Ira sittemmin kirjoitti pieneen kirjaansa "Kun olen yli 40-vuotias, toivoisin olevani yhtä kaunis ja tyylikäs kuin hän." Yhdyn tähän mielipiteeseen 150%:sti!!) kertoi että valokuvat, jotka olin ottanut suomessa tätä tarkoitusta varten eivät kelvanneet vaan nyt pitäisi sitten mennä otattamaaan uudet läheiseen kuvaamoon. Yllättäen löysimme paikan helpostikin mutta jostain syystä kukaan ei ollut kuvaamossa paikalla vaikka ovessa, joka siis oli lukossa, luki "valokuvaamo on tässä, astukaa sisään." ja aukioloajat täsmäsivät. Kyselimme viereisestä toimistosta missäköhän tytätekevä henkilökunta mahtaa olla mutta nuori naishenkilö ei tiennyt mitään, ei numeroa eikä olinpaikkaa.  Kahden tunnin odottelun jälkeen tuli lounasaika jolloin monet toimistot menevät kiinni. Lounaan jälkeen palasimme paikalle mutta turhaan. Onneksi viereisen toimiston iso herrasmies kysyi, mitä asiaa meillä oli ja lupautui soittamaan kadonneelle Sashalle, joka sitten löytyikin jostain shakkia pelaamasta (TYÖAIKANA, kokonaispoissaoloaika 4 tuntia+1lounastunti). Hieman kiristeli. Yhden valokuvan hakemiseen meni yhteensä 5 tuntia. Pakko kyllä sanoa että Sasha joka sitten tunnin päästä soitosta siunautui paikalle oli äärimmäisen komea, karski venäläismies. Miten sille voisi olla vihainen?? Tarinasta opimme, että tästä lähin kysytään aina neuvoa miehiltä!! Koko valokuvaepisodin olisi voinut välttää jos se saamarin toimistohempukka ei olisi pihistänyt kriittistä numeroa.

3. Ole kärsivällinen. Tätä mantraa hoen koko ajan itselleni toivoen että asiat järjestyy tavalla tai toisella. Varsinkin aluksi kun kieli ei ihan taitu (koko ajan tosin paremmin) niin tuntuu erittäin truhauttavalta kun asiat ei oikein etene ja elämä on vähän sellaista odottelua. Joka päivä saa tiedonmuruja jostain mutta palapelin palaset ei ihan loksahda.

Pakko avautua vielä kv-toimistokokemuksesta. Siitä toistaiseksi ensimmäisestä. Esimmäinen näkymä: kaaos. Toinen vaikutelma: opiskelija sisään, opiskelija ulos, ymmärsiköhän se? no ei ole meidän ongelma, koska asiat on nyt kerrottu, ei voida syyttää meitä, velvollisuudet täytetty. Meikäläinenhän olisi ohjattu ulos hetikättelyssä opiskelijakortti kourassa ilman mitään tietoa siitä, missä tai koska pitää olla ja milläkin kurssilla, jollen olisi väläyttänyt tiettyjä dokumentteja joihin tarvitsin allekirjoituksen ja leiman ja kopion jotta apuraha saadaan tilille ja törsäily voi alkaa. Mutta kun tilanne vihdoin valkeni, siis että olen Turun yliopiston lähettämä rassukka, niin lensin toimistosta toiseen, rekisteröin passin, sain jonkinlaista opinto-ohjausta josta tosin en tajunnut sanaakaan, ja lopulta kartan käteen ja kellonajan klo 10 torstaiaamuna huone 210 tämä talo tässä, venäjänkielen kurssi ulkomaalaisille. Dodiin. Sitä en tosin tiedä tajuavatko yliopistoihmiset pidentää viisumin vuoden pituiseksi, nythän se on vain se 90 päivää. Enkä myöskään tiedä pitäisikö olla jollain oikeustieteellisillä luennoilla yms. Pakempi nakki kävi Iralle, jonka passi ja viisumi jäi yliopistolle ja jolle ei kyllä kerrottu ei niin mitään. Lätkästiin vaan kortti käteen ja "noniin, kiitos käynnistä. seuraava!!".  Ajattelin käyttää  toimiston  taktiikkaa käänteisesti siinä tapauksessa että jokin asia ei mene niinkuin piti: kerroit, en ymmärtänyt, et kertonut, en voinut tietää, ei ole minun vikani, hoitakaa homma tai kerron suomessa että tämä on ihan paska paikka (toimii hei ihan varmasti..) Haahaa! Kaiken kaikkiaan toimiston henkilökunta osottautui lopulta varsin ystävälliseksi. Erityisesti kuuluisa kv-asioiden vastaava herra Farit Khaidarov (ilmeinen tataari) oli juuri sellainen kuin olin meilien perusteella kuvitellutkin: puolittain kalju, pieni, vikkelä, tumma, vanhahko mies, joka onnistui laukomaan muutaman vitsinkin. Osuva kuvaus voisi olla Hercule Poirot ja oma isäni mutta astetta vähemmän pulleana. Voisin adoptoida sen pikku ukon koska vaan!

Ira ja neuvostohenkinen eksistentialismi.

Tästä saammekin vedettyä komean aasinsillan myöhempiin tapahtumiin, jotka myös liittyvät söpöihin vanhuksiin. Minut tuntevat tietävät, että olen huomattavasti herkempi paapomaan vanhoja mummoja ja pappoja kuin esim. pikkulapsia. No, Venäläiset mummelit ja papat, kavereiden kesken babushkat ja dedushkat, ovat ehottomasti sieltä hellyyttävimmästä päästä. Siinä missä nuorempi sukupolvi saatta olla hieman koppava ja ylpeä, vanhat ihmiset ovat todella uteliaita ja avuliaita. Mieleni teki omenoita. Bussipysäkin vieressä istui neljä babushkaa myymässä jos jonkinmoista mätää tomaattia yms... Yksi heistä huiviensa alta hihkaisi että "devushki(tytöt), omenoita!!" Sydämeni suli siihen pisteeseen. Miten voi vastustaa pryppyisiä kasvoja ja nauravaa suuta, josta hampaat olivat tippuneet jo aika päiviä sitten. Sanoin että ottaisin neljä omenaa, hän pakkasi 2,5 kiloa. Ostin ne ja hyvä mieli jäi, koska luultavasti mummelit joutuivat istumaan kadulla myymässä oman puutarhan antimia siksi, että eläkkeet Venäjällä ovat varsin hanurista. Jollei oma perhe huolehdi vanhuksista, on se sitten kadun paikka.Ihan hyviä, kirpeitä omenia on. Tosin niitä on aika paljon ja olen lievästi allerginen..



Tänään vietettiin varsin lunkki päivä eilisen byrokratiapläjäyksen jälkeen. Hoidin joitakin raha-asioita ja illalla menimme Iran kanssa aistimaan kaupunkitunnelmaa. 30.8. on Tatarstanin itsenäisyyspäivä, joten kaduilla oli jos jonkinmoista hulinaa: musiikkiesityksiä, trampolineja, vatsatanssia, lihavartaita ym syötävää sekä reippaasti alkomahoolia, lähinnä kaljaa. Kävimme myös katselemassa auringonlaskua Kremlissä, joka on varsin kaunis kompleksi. Harmi vain ettei vielä tunne ketään paikallista tai muita vaihtareita kuin Ira. Mukavaa olisi ollut ottaa muutama hermoryyppy ja viettää iltaa pidempääkin mutta tämä oli oikein passeli alku.

Itsenäisyyspäivän tungosta.

Opiskelijakortti ja se kuuluisa foto, jonka Sasha lopulta sain napsastua. Ikinä en ole näyttänyt näin hyvältä..

Pyhäkköni, huoneeni.

Keittiö.

 

 

 

Alakerran olohuone.

Torstaina siis alkaa ensimmäinen kurssi. Ensi viikon tai viikonlopun ohjelmasta en tiedä mitään. Odotan edelleen sitä kuuluisaa orientaatiota, jota yliopisto mainostaa nettisivuillaan. Tässä vaiheessa en ole kyllä kuullut pihahdustakaa mistään orientaatiosta, saatika tuutorista. Jään seuraamaan tilannetta suurella mielenkiinnolla. Kuitti.

Mitähän tähänkin nyt sitten sanoisi?

Matka Kazaniin alkoi tänään. Otin alusta asti periaatteekseni, että nyt ei ajatella mitään vaan antaa mennä ja mietitään sitten. Toimi erittäin hyvin, koska en panikoinut, itkenyt tai jännittänyt missään vaiheessa. Tosin myönnettäköön, että kun Tatarstan Airlinesin kone alkoi saavuttaa Kazanin valoja ja kaikkialla muualla oli niin pimeää kun vain voi olla niin myönnän että vähän siinä lipsahdin ja totesin mielessäni että "kyllä olen korvessa, kaukana kotoa, mitä vittua mä täällä teen??" Tällä hetkellä istun perivenäläisen kodin makuuhuoneessa ja mietin sitä kysymystä edelleen, tosin sekaan on jo eksynyt ripaus seikkailumieltä ja vaikka kello näyttää kohta neljää aamuyöllä ei nukuta (varmaan joku stressireaktio kuitenkin). 

Mutta palataan lukioiden suureksi riemuksi vähän ajassa taaksepäin Pietariin. Ensimmäinen asia, mikä pisti silmään lentokentällä (sekä ulkomaan- että kotimaanterminaalissa) oli se, että venäläisten klassinen, mauton ja mahtipontinen pukeutumistyyli on nyt niiiiin ysäriä. Hämmästyin todella, miten normaaleilta ihmiset näytti. Ei puuhkia, leopardikuoseja, 15 sentin korkoja, verkkosukkiksia, takatukkia (no oli niitä muutama), farkkuja ihmeellisine pinkkine glitterkuvioineen, rankasti avattuja kauluspaitoja kultaketjulla ja rintakarvoilla maustettuna.. Njet. Kaikki oli nyt melko tyylikästä. Muutenkin takavuosien turha draama, säätäminen ja vaikeudet periaatteessa ihan kaiken kanssa oli poissa: lähes kaikki puhuivat englantia tai jos ei puhunut niin ainakin oli englanniksi viitoitukset, passintarkastuksessa ei seisotettu sitä kymmentä minuuttia, galashnikovit oli hävinneet turvatarkastuksista, kukaan ei etuillut jonossa, todella monella oli iPhone, jota sitten näppäiltiin, autokanta vaikutti huomattavasti paremmalta.. noniin, summa summarum: erittäin lyhyessä ajassa Venäjällä ( niin no, ainakin Uralin läntisellä puolella) on tapahtunut erittäin paljon siirtymistä tälle vuosituhannelle. Viisi kertaa olen maassa vieraillut ja ikinä ei kyllä ole kone toiminut näin rasvatusti. Hienoa!

Täytyy sitä nyt kuitenkin vähän kertoa pienestä sydämen tykytyksestäkin.. ei, kyse ei ole mistään romanttisesta. Saavuin siis terminaalin vaihdon jälkeen Pulkovo 1:seen eli kotimaanterminaaliin noin klo 17. Jatkolennon oli määrä lähteä mukavasti yhdeltätoista eli siinähän sitten istuttiin ja odoteltiin ja katseltiin ympärille ja sönkötettiin kun joku jotaiin kysyi ja yritettiin paniikissa lukea edes jotain venäjänkielestä ja katsottiin masentava leffa.. ja kun kaikki tämä tuli tehdyksi, olikin sitten neljän tunnin tököttämisen jälkeen aika siirtyi lähtöselvitykseen. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin että mihinkäs Katriina laitoit matkalippusi?????!! Tässä laukussahan sen piti olla. Ei ole. No repussa sitten. Nada. Isossa laukussa. Njet. Syke nousee ainakin Pispalan portaiden puolivälin tasolle. Kädet tärisee. Vittuvittuvittu. Joku saatanan kakara tulee viiden sekunnin välein sun naamalle ja huutaa: PULKOVO!!!! Ole nyt jumalauta hiljaa!! Okei, mä meen tiskille ja alan itkeen ja sanon et tässä on mun passi. Päästä mut koneeseen! Ja tätä AHDISTUSTA kestää 10 minuuttia, 10 piiiiitkää minuuttia, kunnes lippu sitten vihdoin löytyykin ja melkein päästän alleni helpotuksesta. Tämän jälkeen ei haitannut vaikka turvatarkastusnainen epäili ensin vaashälyytintäni pommiksi ja äidin antamaa lasilintukoristetta kokaiiniksi ja käänteliväänteli reppuun jäänyttä tamponia koko Venäjän edessä. Ei haitannut sitten ollenkaan koska MULLA ON LIPPU!

Sitten pääsen Kazaniin, kohtaan mystisen Vladimirin ja popin soidessa kaahaillaan kohti keskustaa. Vladimir osoittautui noin 25-vuotiaaksi nuoreksi mieheksi, joka siis opiskelee yliopistossa jotain tietokonejuttua ja on siellä myös duunissa. Aluksi vaihdettiin sanoja venäjäksi mutta kun ei ollut sitä extraenergiavaihdetta siinä vaiheessa päällä niin sanoin että nyt ei pysty. Kello kaksi yöllä saavumme hyvin perinteisen, suomen mittakavasssa spurgun kerrostalon eteen ja astumme sisään asuntoon joka on kolmekerroksinen koerrostaloasunto, nettiyhteydellä, saunalla ja kolmella vessalla, pianolla, kotiteatterilla ja itse sain aika ison huoneen. Käy ilmi että asunnossa asuu 24-vuotias Masha, vuosi sitten yliopistosta valmistunut kielitieteilijä (aka opettaja ja tulkki) ja asunto on hänen perheensä kaupunkilukaali. Vanhemmat ovat muuttaneet lähiöön ja nyt tässä sitten asuu Masha, joka vuokraa huoneita vaihtareille. Sunnuntaina pitäisi ilmeisesti saapua toinenkin vaihtari joka kai on japanista. Tästä voi tulla aika jännää. Mutta asian tekee oikein erijännäksi se, että Masha lähtee neljän tunnin päästä kahden viikon reissulle espanjaan perheensä kanssa joten asun tässä sitten ihan yksin. Avaimet käteen ja heihei, tossa on toi bussipysäkki, kyllä tolla sun venäjällä hyvin selviää. Niin että mitä tähän nyt sitten sanoisi? Olen kauhun ja innostuksen välimaastossa. 

Alunperinhän tarkoitus oli että olisin hankkinut oman lukaalin mutta koska vuokra on 9000 ruplaa eli noin 250€/kk ja siihen kuuluu vesi, sähkö, iso oma huone, sauna, hyvät yhteyden joka paikkaan sekä netti niin hmm... katsotaan. Eli jos nyt mietitään sitä lähtötilannetta että ainut tieto, jonka ennen lähtöä sain oli että "vladimir will pick ypu up at the airport and takes you to your final destination" niin ei tämä nyt (vielä) mennyt perseelleen. Ainut vaan että mitään tietoa ei ole missä ja koska alkaa rautainen opiskelu. Pitääkö siis tehdä visiitti kv-toimistoon maanantaina? 

Kello on 4.15. Oli hienoa kirjoittaa tajunnanvirtaviesti tähän väliin niin saadaan tuoreet ajatukset paperille. Huomenna astun ulos ovesta.