Kevät.

Oho. Miten tässä näin kävi? Viimeinen kuukausi Kazanissa käynnistyy ihan kohta. Laskujeni mukaan se on yhdeksäs ja luojan kiitos sekä lämmin että aurinkoinen. Vuodenajat kun Venäjällä vaihtuvat niin, että eipä siihen mene kuin päivä ja voilá meillä on syksy tai talvi tai kevät tai maailmanloppu. Vietin viikonlopun Moskovassa ja kun palasin kotiin viikko sitten niin lumi oli poissa, nurmikko vihersi ja puussa visersi peipponen. Ihan niinkuin Suomessa, myös - ja etenkin - täällä kevät on enemmän kuin tervettullut pitkän ja pimeän talven jälkeen. Ihmiset kömpivät esiin kodeistaan, ja venäläisten lempiharrastus guljailu eli kaupungilla päämäärätön kävely tekee paluun. Itse ymmärrän sinänsä, että on kiva tehdä kävelyretkiä hyvällä säällä, mutta miksi pitää hinkata samaa kadunpätkää kymmeniä kertoja edestakaisin? Haloo, menkää kremliin! Tai ehkä kyse on vain näyttäytymisestä ja itsensä alistamisesta muiden ihmisten ihailevan/arvostelevan silmän alle. Muistatte varmaan? Se oli se sama leikki, jota harrastettiin silloin teini-iässä ostarilla. Joka tapauksessa elämä on huomattavasti iloisempaa ja kaupunki itsessään näyttäytyy rennonpana kun voi poistua kotoaan ilman jo heräämisen hetkestä alkanutta hatutusta.

Muistan tammi-helmikuussa ajatelleeni, että tämä vuosi ei pääty ikinä, ja nyt se on lähes finito. Toukokuu on periaatteessa viimeinen kuukausi, jolloin on vielä "opiskellaan". Kesäkuussa saa ottaa ja lähteä minne vain, ja itsehän päätin lähteä etelään. Alunperin suunnitelmana oli lentää Irkutskiin ja pyöriä Baikalilla ja käydä sukuloimassa, mutta koska vanhempani ajoittivat oman reissunsa keskelle kesäkuuta, en kokenut, että olisi kovinkaan viisas idea yrittää katsastaa kaikkea viikossa. Tästä syystä - ja siitä, että rantaloma olis ihan jees tähän väliin - päätin suunnata Sochiin ja sieltä Ukrainan puoleiselle Mustanmeren rannikolle. Lautalla Sochista pääsisi myös Turkkiin mutta saa nähdä riittääkö aika. Oli miten oli, tämä ajatus ja ajatus siitä, että kohta pääsee kesäiseen Suomeen ovat paitsi ilo myös taakka, koska motivaationi mm. venäjän kieleen on kohtuullisen nollassa. Ei oikein enää jaksaisi lukea eksistentialistisia postmoderneja tekstejä tai opetella semanttisen subjektin ilmaisemista. Oikiksen puolella pihalla ollaan aina ja ikuisesti mutta ainakin esitelmä meni ihan hyvin ja saan opintopisteet siitä kurssista kirjoittamalla oikeustapausanalyysin, joten ah. Taisin taas tehdä jonkin tentin viime viikolla mutta eipä siinä kovin pitkää tekstiä ehtinyt syntyä kun aikaa oli 10 minuuttia ja kysymyset 1) YK ihmisoikeustoimijana 2) Eurooppalainen ihmisoikeussuoja. Sanoisin että melko laaja kysymyksenasettelu suhteutettuna käytettävissä olevaan vastausaikaan. Toisaalta, koska käytäntö on se, että jos professori/yliopisto-opettaja menee ja hylkää opiskelijapoloisen tenttisuorituksen niin sitten tulee puhelu dekaanilta, että: "Päästät sen läpi tai olet huono opettaja ja palveluksiasi ei enää tarvita." minulla tuskin on hengenhätää. Näin on nimittäin käynyt. Useasti. Olen tullut nyt siihen lopputulokseen tätä touhua jonkin aikaa katseltuani, että a) yliopistoon pääsee kuka vain, opiskelemaan mitä vain jos on varaa maksaa lukuvuosimaksut b) yliopistosta valmistuu kuka vain, mistä vain (poislukien luonnontieteet), miten vain c) yliopistosta valmistunut ei ole kuka vain vaikka ammatilliset kyvyt olisivatkin kenen tahansa tasolla d) yliopisto-opetuksessa annetaan paljon mutta ei odoteta mitään: jos haluat olla hyvä, hyväksy se, että periaatteessa helpolla pääsee mutta  itse joudut kehittämään itsesi samalla kun kaverit chillaa, ja valmistut samoin paperein idioottien kanssa mutta taidoiltasi erotut massasta. Sinänsä on siis ihan kiva että on Saarnilehto. Ja velvoiteoikeus. Ja se parin sivun oikeustapaus. Kuusi kysymystä. Viisi tuntia. Hyvällä tuurilla menee läpi. Potkii mukavasti takamukseen kun ei jaksa.

Moskova ei tälläkään kertaa pettänyt odotuksia. Kiertelin Tretyakovskin taidegalleriat, herkistyin venäläisten mestareiden rosoisen realistisesta tavasta kuvata köyhyyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, ja vaikutuin neuvostoajalla maalattujen teosten kyvystä tartuttaa työläisylpeyden tunnetta länsimaalaisen kapitalismin kehdossa varttuneeseen, uuden ajan kansalaiseen. Laskin, että vietin aikaa museoissa yhteensä kunnioitettavat yhdeksän tuntia. Loppuajan istuin kahviloissa, tapasin tuttuja, tutustuin uusiin tuttuihin (yllättävän moneen venäläisen homovähemmistön edustajaan) ja matkasin metrolla (ahh ihana, kätevä, kaunis metro) kymmeniä kilometrejä. Junamatkat menivät aivan loistavasti. Babushkoja riitti joka lähtöön ja olin vaunun suosikkilapsi, jota mummelit silittelivät ja syöttivät. Nukuin yläsängyssä, joka täytyy avata ja pedata itse, ja hieman huolestuneena katselin, että miten saisin painavan patjan siirrettyä paikoilleen. Tarkkaavainen babushka tajusin tämän dilemman ja läpsäytti vieressä istuvaa poikaraukkaa ja käskevään sävyyn tokaisi:" Nuorimies! Mitä te siinä istutte? Ettekö näe että tämä nuori nainen tarvitsee apua. Ylös ja nyt nostatte sen patjan sieltä.." Mitään selvää en babushkojen puheesta saanut, koska he olivat päättäneet, että olen tataari ("kuhn olet tuollainen tumma ja eteläisen näköinen") ja puhuivat minulle siis tataaria, eivätkä suostuneet kuuntelemaan, kun yritin selittää, että olen itse asiassa suomalainen. "Niin, niin, suomalainen tataari". Toisen kerran törmäsin tataarivanhusten söpöyteen, kun olin Tretjakovskin taidegallerian (sen uudemman) narikassa ja keppiin nojaava vanha mies kysyi, että ehdinkö katsoa kaikki taulut läpi kun niitä on niin perhanan paljon. Tästä seurasi tunnin kestävä kävelykierros galleriaa ympäröivässä puistossa, jonne oli veistetty monenmoisia patsaita aina  Leninistä Staliniin ja maaorjiin. Pappa halusi välttämättä kertoa kaikki mahdolliset tietonsa suurista  historian henkilöitä ja lopuksi siteerasi tovin Pushkinia. Hän jopa kutsui minut teatteriin katsomaan Bulgakovin näytelmää vaimonsa kanssa mutta kieltäydyin kunniasta, koska olin sopinut meneväni tuttavieni kanssa viettämään iltaa. Pääsiäissunnuntaina aurinko paistoi ja puolet Moskovasta oli kokoontunut Punaiselle torille mussuttamaan mäkkiruokaa. Viva la globalisaatio!

Luonnollisesti pieneltä draamaltakaan en voinut välttyä, koska olenhan.. no, minä. Ensinnäkin etsin hostelliani tunnin sateessa (tämän seurauksena kärsin viikonloppuna pienimuotoisen flunssan) ja kun lopulta löysin paikan päälle, nainen, joka samalla kirjoitutti nimensä mustalle listalleni, tokaisi siihen tuttuun, tylyyn, haista-vittu, venäläiseen tapaan, että meillä ei ole sinun varaustasi täällä, näkemiin. Hänen päätään ei kääntänyt edes se, että he olivat lähettäneet minulle tilausvahvistuksen sähköpostitse. Onneksi hän sentään antoi vihjeen, että alakerrassa on toinen hostelli, josta saattaisi löytyä vapaa sänky. Ja niinhän siinä kävi, että sinne jäin vaikkakin maksoin huomattavasti liikaa mutta muutakaan vaihtoehtoa ei siinä vaiheessa ollut. Samana iltana olin tuttavieni luona järjestetyissä illanistujaisissa ja otin saksalaisen kaverini kanssa taksin, pimeän taksin, koska virallisia ei Moskovassa yksinkertaisesti ole. Peukku pystyyn ja sillä mennään. Koska en erityisesti välittänyt jäädä kuljettajan kanssa autoon kahden neljältä yöllä sanoimme, että vie ensin minut ja sitten tämä nuori herra tässä. Toisinhan siinä tietenkin kävi. Heti kun Oliver oli jäänyt pois kyydistä alkoi se pahaenteinen voi-kun-olet-kaunis-onko-poikaystävää-vaikka-olen-vanha-niin-vielä-hoksottimet-toimivat-sängyssä-paskan jauhanta. Luojan kiitos en sentään päätynyt minnekään lähiöön vaan ihan pyydettyyn osoitteeseen. Ainut vain, että kun yritin poistua autosta niin uzbekistanilainen kuskini lukitsi ovet ja nappasi ranteestani kiinni pyytäen etten menisi ihan vielä. Toinen käsi nousi pitkin reitta ja siinä vaiheessa adrenaliini virtasi niin paljon että mottasin miestä nenään, joka alkoi onneksi vuotaa. Sain oven auki ja juoksin niin perkeleesti.  Päästyäni hostellin sisäpihalle tajusin, että ovikello on rikki, ja kukaan ei tajua avata ovea. Nukutaanko kadulla? Soitin pari puhelua ja loppujen lopuksi pääsin sisään. Tärisin, rauhoituin, nukuin ja heräsin 12 tuntia myöhemmin melkolailla shokista toipuneena. Sunnuntaina matkalla rautatieasemalle ilmassa oli ahdistavaa sähköä, kun metroasemat oli miehitetty mellakkapoliisin joukoilla kypärät ja kilvet kiillotettuina ja valmiina toimintaan. Alatasanteella huusivat ja riehuivat Kazan Rubinin kannattajat, ylätasanteessa kotijoukkue Moskovan Dynamon. Hipsin muiden "normaalien" ihmisten mukana pois alta ennen kuin esileikit ennen illan peliä alkoivat.

Moskova on mielenkiintoinen, loistava, erityisellä lailla kaunis mutta vaarallinen kaupunki. Paljolta paskalta voi välttyä mutta joskus on lähes väistämätöntä, että juttuja sattuu. Tuttavani Ricardo asui kaupungissa aikoinaan pari vuotta ja tästä kokemuksesta viisastuneena varoitti menemästä tiettyyn alikulkutunneliin, joka yhdistää kolme isoa rautatieasemaa (Kazanskij, Jaroslavskij ja Leningradskij vakzal). Kyseisessä tunnelissa hengailee kovaa jengiä mm. Kaukasuksen alueelta. Ilmeisesti heillä ja poliisilla on sopimus, että tietyn ajan joka päivä poliisi sulkee silmänsä siltä, mitä ympärillä tapahtuu ja jengit voivat rauhassa ryöstää ihmisiä, kunhan lopun päivästä homma on rauhallista (ja luonnollisesti virkavalta saa rahallisen korvauksen vapaamielisyydestään). Ricardo-parka joutui rosvojen käsiin väärään aikaan väärässä paikassa ja menetti kokonaiset 500 ruplaa (n.10€), tämäkin summa saatu aseella uhaten. Tästä kaikesta huolimatta olisin mielelläni valmis muuttamaan Moskovaan joskikin aikaa. Tosin Moskovassa asuminen on kivaa vain, jos on rahaa, koska kaikki maksaa maltaita, varsinkin asuminen.

Moskovalainen suurensuuri  puisto noin 20 km keskustasta

Karaoke-iltama Kazanissa

Park kulturi ja kuuluisat patsaat

Toisenlaista Moskovaa

Ei sillä, etteikö Kazanissakin sattuisi. Olin sunnuntaina oopperassa katsomassa La Traviataa. Menin kotiin ja myöhemmin sain puhelun kaverilta: "Ootsä hengissä??!" Hetki sen jälkeen, kun olin poistunut teatterin edestä, joku vastuuntuntoinen nuorimies oli kaahannut autollaan katua poikittaissuunnassa ties minne, päätyen lopulta jalkakäytävälle, aiheuttaen yhden matkustajan ja yhden kadulla seisoneen tytön vakavan loukkaantumisen. En tiedä, kuoliko jopa jompikumpi. Tästä kaikesta jännistyksestä huolimatta olo on kevyt ja helpottunut. Sushi maistuu. Vodkanjuominen on rauhoittunut. Kiva maa on. Homma rullaa tai kusee täysin.

Hikoile lumi pois!

Hyvää pääsiäistä! Venäjällä tämä kirkollinen kärsimysjuhla koittaa vasta viikon kuluttua ja sen vuoksi mitään sen suurempaa festivaalia ei ole näköpiirissä. Olen sitä mieltä, että Paavi olisi saanut lahjoittaa kaksimetrisen munansa minulle eikä millekään roomalaiselle nuorisovankilalle. Kevättä edelleen täällä odotellaan.. joka toinen päivä sataa lunta ja seuraavana päivänä se sulaa, kaduilla joko kahlataan tai uidaan ja routavauriot ovat kolossaaliset. Rairuohoa tuskin kannattaa vielä kasvatella. Pääasia kuitenkin on, että ulkona voi jo liikkua yhden vaatekerraston varassa tosin karva on aina in - satoi tai paistoi. Olemmehan Venäjällä. Maaliskuu kun koitti niin paikallinen naisväki päätti, että se on kevät nyt ja vaihtoi farkut minihameisiin, heitti talvitakin nurkkaan. Korot luonollisesti säilyivät. Itsehän otin kavereiden kanssa taksin alle viime viikon lauantai-sunnuntain välisenä yönä klo 03 päätettyämme, että epäonnistunutta iltaa voi aina yrittää kopensoida menestyksekkäällä heräteostosreissulla. Kuulin huhua, että laitakaupungin ostosparatiisi pitää ovensa auki poikkeuksellisesti koko yön, ja sinnehän me päädyimme pienessä nousuhumallassa ostoksia tekemään. Käteen tarttui jos jonkinmoista rättiä ja viimeisenä silauksena pingismaila. Rentouttava reissu. Tai sitten ei. Mutta sama se, tulipahan tehtyä. Hämärästi muistan, että jossain vaiheessa istuin juomassa kahvia, viereeni ilmaantui humaltunut tataarimies, joka alkoi tilittämään asioitaan kielellä, jota en ymmärrä ja vatasin samalla voimalla avautuen elämäni kamaluudesta suomeksi. En tiedä kauanko keskustelua jatkui mutta poistuimme taksilla paikalta kello kuusi aamulla. Maanantaina palasin "rikospaikalle", koska tietokoneeni adapteri ilmoitti, että se oli nyt siinä, ja jouduin pari tuntia etsimään uutta vekotinta koneeseen. Luojan kiitos se löytyi koko liikkeen henkilökunnan panostuksella. Ainakin neljä tuotepakettia revittiin auki mutta kukaan ei luovuttanut. Hyvä tiimi! Ja kuka sanoi, että venäläinen asiakaspalvelu ei toimi? (ei se kyllä useinkaan toimi, paitsi tuhkakupin tyhjennys ravintolassa. niillä on siihen joku obsessio. ruokaa ei jakseta tuoda pöytään, eikä tilauksia viitsi ottaa mutta tupakka-aski tarjoillaan lautasella servetin kera ja yhden tumppauksen jälkeen kiikutetaan jo uutta tuhkista.)

Osallistuin muutaman muun vaihtarin kanssa englanninkieliseen oikeustapauskilpailuun. En tosin kilpailijana vaan tehtävänäni oli esittää asiakasta, jolla oli ongelma sopimusrikkomuksen ja rahaston perustamisen kanssa. Toiset tiimit olivat hyviä, toiset vähemmän hyviä. Kilpailussa arvoitiin oikeudellisen konsultaation oikeellisuutta, asiakassuhteen hoitamista ja yleisiä vuorovaikutustaitoja. Pahin esimerkki oli ehkä tiimi, joka ilman esittelyjä käskevään sävyyn totesi, että "Sit!", käski minun erottaa itseni firman toimitusjohtajan pallilta ja konsultaation lopuksi nakkasi kynän käteeni, kehoitti täyttämään henkilötietolomakkeen käytävässä ja toimittamaan sen sihteerilleen. Kilpailun avajaistilaisuus oli venäläiseen tapaan jokseenkin mahtipontinen ja liioittelultakaan ei voinut välttyä: "Tämä on elämäni tärkein ja onnellisin päivä." " Loppuelämänne suunta riippuu tästä kilpailusta, koska siinä ratkaistaan pääsettekö Moskovaan töihin vai ette." Vieressäni istui nuori jannu, joka purskahteli tuon tuosta nauramaan, totesi itsekseen ylisanojen jälkeen että "Great" ja pyöritteli päätään. Myöhemmin selvisi, että hän oli yksi kisan tuomareista. Kokonaisuutena se oli hyvin mielenkiintoinen iltapäivä.

Pari viikkoa sitten totesin, että kroppani rukoilee fyysistä rasitusta ja ostin kortin yliopiston kuntosalille. Joka kerta on aina yhtä viihdyttävä, koska kyseessä ei ole mikään paineilmalaite-pilates-pallo-cardiosali vaan perinteinen raa'an voimaharjoittelun mekka höystettynä kunnon neuvostohengellä, sirkusaiheisilla, voimamiehen treeniohjelmaa kuvaavilla seinäjulisteilla ja painonnostolaitteistolla. Teräksiset, hikeä valuvat miehenvartalot nostelevat ties kuinka massiivisia painoja maasta suorille käsille, karjuvat, heiluttelevat takatukkiaan, hyppelevät tasajalkaa helvetin korkean jakkaran päälle ja ylipäänsä suorittavat sellaisia akropaattiliikkeitä, joihin en pystyisi vaikka olisinkin ollut töissä sirkuksen voimanaisena. "Personal trainerina" salilla toimii kuusikymppinen Radmir, joka oli kovin iloinen, kun ilmestyimme sveitsiläisen kaverini kanssa hänen reviirilleen. Aina hymyssäsuin mies jaksaa tervehitä ja kysyä kuulumisia. Muita naisia meidän lisäksemme ei näy kahta tyttö lukuunottamatta. Nämä neitokaiset eivät kovinkaan perusta hikoilemisesta ja varustuksenaan heillä on pillifarkut ja edestä vatsan paljastama paituliini. Enemmän täällä suositaan naisten keskuudessa pilatesta, tanssia ja sievää ruokailemista. Perjantaista on kehittynyt lempipäiväni (aamun kielioppivitutusta lukuunottamatta), koska silloin pääsen salille, saunaan ja polttamaan treenikaverini luokse vesipiippua yömyöhään. Pientä tasoitusta ronskiin, epänaiselliseen ajanviettooni olen hakenut balettitunneilta, joilla käyn pari kertaa viikossa. Kyse on luojan kiitos modernimmasta meinigistä eikä suinkaan klassisesta pilkunviilauksesta. Tästä ei suinkaan pidä vetää sitä loppupäätöstä, että jotain osaisin; olen aika lailla pihalla siitä, mihin käsi, jalka ja pää pitäisi tunnilla tunkea. Pääasia, että nivelet liikkuvat johonkin suuntaan. Jos kunnolla reipastun ja jos säät suosivat ja jos nielen sen, että kaduilla juokseminen on melkoisen kurjaa, niin alan lenkkeilemään. Tuijotukselta ei voi välttyä ja luultavasti pari kertaa nilkka taas nyrjähtää mutta minkäs mahtaa. Vaalikaamme suomalaista luontoa ja ulkoilumahdollisuuksia! Kaikki marjastamaan tänä kesänä ja suolle potkimaan palloa!

Oikiksen seminaarit ovat osoittautuneet paremmiksi kuin osasin ensin ymmärtää. Ainakin professorit puhuvat suurimmaksi osaksi järkeä, Ongelmana on se, että kun opiskelijat kotona ovat valmistelleet seminaarissa käsiteltävät kysymyksensä ja tulevat niihin koko luokan edessä vastaamaan, niin en minä, eivät muut eikä puhuja itse ymmärrä, mistä puhuu, mitä puhuu ja miksi. Tämä johtunee siitä surullisesta tosiasiasta, ettei yliopisto-opetuksessa juurikaan panosteta omaan ajatteluun vaan tärkeintä on, että opettelee tietyn asian vaikka ei ymmärtäisi sanomastaan sanaakaan. Ei siinä että olisin aina 100%:sti ymmätänyt kaiken, mitä minulle on oikiksessa opetettu, mutta ainakaan ketään ei koskaan ole kiitelty siitä, että osaa lukea suoraan paperista sen, mitä siihen on kirjoitettu. Oma luova esiintymiseni joutuu koetukselle viikon päästä, koska onnistuin järjestämään itseni tilanteeseen, jossa joudun esitelmöimään (venäjäksi) Suomea koskevista valituksista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Tutustutin itseni yleisööni jo hyvissä ajoin, kun astuin luokkaan ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tavanomaiseen tapaan koko 25-hengen luokka hiljeni ja jäi tuijottamaan tuntematonta kasvoa eikä tämä tuijottaminen ja kiusallinen hiljaisuus lakannut, ennen kuin poltin päreeni, nousin ja huusin: "Kyllä, olen ulkomaalainen! Ei, en ole ollut täällä ennen. Hyvää päivää kaikille!" Sitä seurasi aijaa-huokauksia ja ihmettelyä, miksi helvetissä tulin Kazaniin. En enää muista itsekään.

Tämä ilmestyi kotitalon takapihalle. "Minä <3 sinua Janochka... anna anteeksi! Tule takaisin!" Draamaa..

Tällä viikolla olin jo vähän huolissani että, tässäkö nämä meikäläisen seikkailut venäläisessä arjessa olivat kun motivaatio kaiken suhteen oli absoluuttisen nollapisteen tasalla ja en poistunut kodistani minnekään ennen tätä päivää. Ei hätää! Ulos kun pääsee niin jo riittää ihmeteltävää: olin kielenkäyton tunnilla ja jostain syystä aiheemme siirtyi köyhyydestä kannibalismiin. Opettaja kysyi, amerikkalaiselta Hannah'lta onko teillä jenkkilässä kannibaaleja. Tähän Hannah vastasi epäröiden ja jokseenkin hämmentyneenä, että "Eeei.." Johon opettaja tokaisi: "Totta kai on! Kannibalismi on osa yhteiskuntaa. Venäjällä kannibaalit asuvat maan pohjoisosissa. He syövät kuolleet, koska vainajia on mahdotonta haudata routaiseen maahan." Näihin tunnelmiin lopetan tämän kuukautisraportin. La Traviataan on jo liput hankittu.