Kevät.

Oho. Miten tässä näin kävi? Viimeinen kuukausi Kazanissa käynnistyy ihan kohta. Laskujeni mukaan se on yhdeksäs ja luojan kiitos sekä lämmin että aurinkoinen. Vuodenajat kun Venäjällä vaihtuvat niin, että eipä siihen mene kuin päivä ja voilá meillä on syksy tai talvi tai kevät tai maailmanloppu. Vietin viikonlopun Moskovassa ja kun palasin kotiin viikko sitten niin lumi oli poissa, nurmikko vihersi ja puussa visersi peipponen. Ihan niinkuin Suomessa, myös - ja etenkin - täällä kevät on enemmän kuin tervettullut pitkän ja pimeän talven jälkeen. Ihmiset kömpivät esiin kodeistaan, ja venäläisten lempiharrastus guljailu eli kaupungilla päämäärätön kävely tekee paluun. Itse ymmärrän sinänsä, että on kiva tehdä kävelyretkiä hyvällä säällä, mutta miksi pitää hinkata samaa kadunpätkää kymmeniä kertoja edestakaisin? Haloo, menkää kremliin! Tai ehkä kyse on vain näyttäytymisestä ja itsensä alistamisesta muiden ihmisten ihailevan/arvostelevan silmän alle. Muistatte varmaan? Se oli se sama leikki, jota harrastettiin silloin teini-iässä ostarilla. Joka tapauksessa elämä on huomattavasti iloisempaa ja kaupunki itsessään näyttäytyy rennonpana kun voi poistua kotoaan ilman jo heräämisen hetkestä alkanutta hatutusta.

Muistan tammi-helmikuussa ajatelleeni, että tämä vuosi ei pääty ikinä, ja nyt se on lähes finito. Toukokuu on periaatteessa viimeinen kuukausi, jolloin on vielä "opiskellaan". Kesäkuussa saa ottaa ja lähteä minne vain, ja itsehän päätin lähteä etelään. Alunperin suunnitelmana oli lentää Irkutskiin ja pyöriä Baikalilla ja käydä sukuloimassa, mutta koska vanhempani ajoittivat oman reissunsa keskelle kesäkuuta, en kokenut, että olisi kovinkaan viisas idea yrittää katsastaa kaikkea viikossa. Tästä syystä - ja siitä, että rantaloma olis ihan jees tähän väliin - päätin suunnata Sochiin ja sieltä Ukrainan puoleiselle Mustanmeren rannikolle. Lautalla Sochista pääsisi myös Turkkiin mutta saa nähdä riittääkö aika. Oli miten oli, tämä ajatus ja ajatus siitä, että kohta pääsee kesäiseen Suomeen ovat paitsi ilo myös taakka, koska motivaationi mm. venäjän kieleen on kohtuullisen nollassa. Ei oikein enää jaksaisi lukea eksistentialistisia postmoderneja tekstejä tai opetella semanttisen subjektin ilmaisemista. Oikiksen puolella pihalla ollaan aina ja ikuisesti mutta ainakin esitelmä meni ihan hyvin ja saan opintopisteet siitä kurssista kirjoittamalla oikeustapausanalyysin, joten ah. Taisin taas tehdä jonkin tentin viime viikolla mutta eipä siinä kovin pitkää tekstiä ehtinyt syntyä kun aikaa oli 10 minuuttia ja kysymyset 1) YK ihmisoikeustoimijana 2) Eurooppalainen ihmisoikeussuoja. Sanoisin että melko laaja kysymyksenasettelu suhteutettuna käytettävissä olevaan vastausaikaan. Toisaalta, koska käytäntö on se, että jos professori/yliopisto-opettaja menee ja hylkää opiskelijapoloisen tenttisuorituksen niin sitten tulee puhelu dekaanilta, että: "Päästät sen läpi tai olet huono opettaja ja palveluksiasi ei enää tarvita." minulla tuskin on hengenhätää. Näin on nimittäin käynyt. Useasti. Olen tullut nyt siihen lopputulokseen tätä touhua jonkin aikaa katseltuani, että a) yliopistoon pääsee kuka vain, opiskelemaan mitä vain jos on varaa maksaa lukuvuosimaksut b) yliopistosta valmistuu kuka vain, mistä vain (poislukien luonnontieteet), miten vain c) yliopistosta valmistunut ei ole kuka vain vaikka ammatilliset kyvyt olisivatkin kenen tahansa tasolla d) yliopisto-opetuksessa annetaan paljon mutta ei odoteta mitään: jos haluat olla hyvä, hyväksy se, että periaatteessa helpolla pääsee mutta  itse joudut kehittämään itsesi samalla kun kaverit chillaa, ja valmistut samoin paperein idioottien kanssa mutta taidoiltasi erotut massasta. Sinänsä on siis ihan kiva että on Saarnilehto. Ja velvoiteoikeus. Ja se parin sivun oikeustapaus. Kuusi kysymystä. Viisi tuntia. Hyvällä tuurilla menee läpi. Potkii mukavasti takamukseen kun ei jaksa.

Moskova ei tälläkään kertaa pettänyt odotuksia. Kiertelin Tretyakovskin taidegalleriat, herkistyin venäläisten mestareiden rosoisen realistisesta tavasta kuvata köyhyyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, ja vaikutuin neuvostoajalla maalattujen teosten kyvystä tartuttaa työläisylpeyden tunnetta länsimaalaisen kapitalismin kehdossa varttuneeseen, uuden ajan kansalaiseen. Laskin, että vietin aikaa museoissa yhteensä kunnioitettavat yhdeksän tuntia. Loppuajan istuin kahviloissa, tapasin tuttuja, tutustuin uusiin tuttuihin (yllättävän moneen venäläisen homovähemmistön edustajaan) ja matkasin metrolla (ahh ihana, kätevä, kaunis metro) kymmeniä kilometrejä. Junamatkat menivät aivan loistavasti. Babushkoja riitti joka lähtöön ja olin vaunun suosikkilapsi, jota mummelit silittelivät ja syöttivät. Nukuin yläsängyssä, joka täytyy avata ja pedata itse, ja hieman huolestuneena katselin, että miten saisin painavan patjan siirrettyä paikoilleen. Tarkkaavainen babushka tajusin tämän dilemman ja läpsäytti vieressä istuvaa poikaraukkaa ja käskevään sävyyn tokaisi:" Nuorimies! Mitä te siinä istutte? Ettekö näe että tämä nuori nainen tarvitsee apua. Ylös ja nyt nostatte sen patjan sieltä.." Mitään selvää en babushkojen puheesta saanut, koska he olivat päättäneet, että olen tataari ("kuhn olet tuollainen tumma ja eteläisen näköinen") ja puhuivat minulle siis tataaria, eivätkä suostuneet kuuntelemaan, kun yritin selittää, että olen itse asiassa suomalainen. "Niin, niin, suomalainen tataari". Toisen kerran törmäsin tataarivanhusten söpöyteen, kun olin Tretjakovskin taidegallerian (sen uudemman) narikassa ja keppiin nojaava vanha mies kysyi, että ehdinkö katsoa kaikki taulut läpi kun niitä on niin perhanan paljon. Tästä seurasi tunnin kestävä kävelykierros galleriaa ympäröivässä puistossa, jonne oli veistetty monenmoisia patsaita aina  Leninistä Staliniin ja maaorjiin. Pappa halusi välttämättä kertoa kaikki mahdolliset tietonsa suurista  historian henkilöitä ja lopuksi siteerasi tovin Pushkinia. Hän jopa kutsui minut teatteriin katsomaan Bulgakovin näytelmää vaimonsa kanssa mutta kieltäydyin kunniasta, koska olin sopinut meneväni tuttavieni kanssa viettämään iltaa. Pääsiäissunnuntaina aurinko paistoi ja puolet Moskovasta oli kokoontunut Punaiselle torille mussuttamaan mäkkiruokaa. Viva la globalisaatio!

Luonnollisesti pieneltä draamaltakaan en voinut välttyä, koska olenhan.. no, minä. Ensinnäkin etsin hostelliani tunnin sateessa (tämän seurauksena kärsin viikonloppuna pienimuotoisen flunssan) ja kun lopulta löysin paikan päälle, nainen, joka samalla kirjoitutti nimensä mustalle listalleni, tokaisi siihen tuttuun, tylyyn, haista-vittu, venäläiseen tapaan, että meillä ei ole sinun varaustasi täällä, näkemiin. Hänen päätään ei kääntänyt edes se, että he olivat lähettäneet minulle tilausvahvistuksen sähköpostitse. Onneksi hän sentään antoi vihjeen, että alakerrassa on toinen hostelli, josta saattaisi löytyä vapaa sänky. Ja niinhän siinä kävi, että sinne jäin vaikkakin maksoin huomattavasti liikaa mutta muutakaan vaihtoehtoa ei siinä vaiheessa ollut. Samana iltana olin tuttavieni luona järjestetyissä illanistujaisissa ja otin saksalaisen kaverini kanssa taksin, pimeän taksin, koska virallisia ei Moskovassa yksinkertaisesti ole. Peukku pystyyn ja sillä mennään. Koska en erityisesti välittänyt jäädä kuljettajan kanssa autoon kahden neljältä yöllä sanoimme, että vie ensin minut ja sitten tämä nuori herra tässä. Toisinhan siinä tietenkin kävi. Heti kun Oliver oli jäänyt pois kyydistä alkoi se pahaenteinen voi-kun-olet-kaunis-onko-poikaystävää-vaikka-olen-vanha-niin-vielä-hoksottimet-toimivat-sängyssä-paskan jauhanta. Luojan kiitos en sentään päätynyt minnekään lähiöön vaan ihan pyydettyyn osoitteeseen. Ainut vain, että kun yritin poistua autosta niin uzbekistanilainen kuskini lukitsi ovet ja nappasi ranteestani kiinni pyytäen etten menisi ihan vielä. Toinen käsi nousi pitkin reitta ja siinä vaiheessa adrenaliini virtasi niin paljon että mottasin miestä nenään, joka alkoi onneksi vuotaa. Sain oven auki ja juoksin niin perkeleesti.  Päästyäni hostellin sisäpihalle tajusin, että ovikello on rikki, ja kukaan ei tajua avata ovea. Nukutaanko kadulla? Soitin pari puhelua ja loppujen lopuksi pääsin sisään. Tärisin, rauhoituin, nukuin ja heräsin 12 tuntia myöhemmin melkolailla shokista toipuneena. Sunnuntaina matkalla rautatieasemalle ilmassa oli ahdistavaa sähköä, kun metroasemat oli miehitetty mellakkapoliisin joukoilla kypärät ja kilvet kiillotettuina ja valmiina toimintaan. Alatasanteella huusivat ja riehuivat Kazan Rubinin kannattajat, ylätasanteessa kotijoukkue Moskovan Dynamon. Hipsin muiden "normaalien" ihmisten mukana pois alta ennen kuin esileikit ennen illan peliä alkoivat.

Moskova on mielenkiintoinen, loistava, erityisellä lailla kaunis mutta vaarallinen kaupunki. Paljolta paskalta voi välttyä mutta joskus on lähes väistämätöntä, että juttuja sattuu. Tuttavani Ricardo asui kaupungissa aikoinaan pari vuotta ja tästä kokemuksesta viisastuneena varoitti menemästä tiettyyn alikulkutunneliin, joka yhdistää kolme isoa rautatieasemaa (Kazanskij, Jaroslavskij ja Leningradskij vakzal). Kyseisessä tunnelissa hengailee kovaa jengiä mm. Kaukasuksen alueelta. Ilmeisesti heillä ja poliisilla on sopimus, että tietyn ajan joka päivä poliisi sulkee silmänsä siltä, mitä ympärillä tapahtuu ja jengit voivat rauhassa ryöstää ihmisiä, kunhan lopun päivästä homma on rauhallista (ja luonnollisesti virkavalta saa rahallisen korvauksen vapaamielisyydestään). Ricardo-parka joutui rosvojen käsiin väärään aikaan väärässä paikassa ja menetti kokonaiset 500 ruplaa (n.10€), tämäkin summa saatu aseella uhaten. Tästä kaikesta huolimatta olisin mielelläni valmis muuttamaan Moskovaan joskikin aikaa. Tosin Moskovassa asuminen on kivaa vain, jos on rahaa, koska kaikki maksaa maltaita, varsinkin asuminen.

Moskovalainen suurensuuri  puisto noin 20 km keskustasta

Karaoke-iltama Kazanissa

Park kulturi ja kuuluisat patsaat

Toisenlaista Moskovaa

Ei sillä, etteikö Kazanissakin sattuisi. Olin sunnuntaina oopperassa katsomassa La Traviataa. Menin kotiin ja myöhemmin sain puhelun kaverilta: "Ootsä hengissä??!" Hetki sen jälkeen, kun olin poistunut teatterin edestä, joku vastuuntuntoinen nuorimies oli kaahannut autollaan katua poikittaissuunnassa ties minne, päätyen lopulta jalkakäytävälle, aiheuttaen yhden matkustajan ja yhden kadulla seisoneen tytön vakavan loukkaantumisen. En tiedä, kuoliko jopa jompikumpi. Tästä kaikesta jännistyksestä huolimatta olo on kevyt ja helpottunut. Sushi maistuu. Vodkanjuominen on rauhoittunut. Kiva maa on. Homma rullaa tai kusee täysin.