Kolme viikkoa sitten istuin kantakapakassamme Starij Ambarissa, hakkasin päätäni pöytään ja tilasin elämäni ensimmäisen oluen. Olin (jälleen kerran) taistellut learnin agreementini kanssa, joka nyt viimeinkin on saatu allekirjoitetuksi tässä päässä. Taistelu kesti kolme kuukautta ja edellä mainitulla hetkellä olin valmis kuristamaan joko itseni tai yliopiston hallintohenkilökunnan, koska homma oli täysin jäissä. Jälleen kerran. Kiristelyn klimaksi huipentui hysteeriseen itkukohtaukseen, kun setäni soitti minulle Barnaulista ja ilmoitti että isoäitini oli mennyt ja kuollut. Löin nyrkkiä seinään, ulvoin ja vuolatin luultavasti viimeisenkin suolaisen pisaran, joka kyynelkanavistani irtosi nyyhkyttäen ja sössöttäen samalla itkuista venäjää puhelimessa sedälleni, joka toisteli venäläisen koruttomaan tapaansa "Da, da" todenmäköisesti ymmärtämättä sanaakaan. Muutaman unettoman yön jälkeen olin jälleen oma itseni kunnes seuraavalla viikolla saan uuden puhelinsoiton Barnaulista ja tiedon, että serkkuni vastasyntynyt lapsi oli kuollut synnytyksessä. Tästä ei seurannut varsinaisesti sen suurempaa draamaa mutta pakko myöntää että viimeiset viikot olen ollut hieman apea ja aikaansaamaton.
Tätä taustaa vasten vahempieni pikainen visiitti Kazaniin ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Tosin jouduin päivät istumaan tenteissa (jotka kaikki tungettiin samalle viikolle, ja joista kerrottiin "tenttiviikkoa" edeltävänä lauantaina) En nyt aivan loistanut kv-suhteiden tentissä mutta toisaalta olin myös ainoa koko luokassa joka ei kopioinut vastauksiaan mukanaan tuomastaan Wikipedia-artikkelista. No, joka tapauksessa sain isäni laskuun illallistaa Tatarstanin kuuluisimman keittiömestarin omistamassa ravintolassa, jossa viini maksoi puolet koko kolmen henkilön illallisesta ja tilittämään fiiliksiäni ihmisille, jotka puhuvat kieltäni. Rakas äiti-kultani oli raahannut mukanaan Fazerin joulusuklaata, salmiakkia ja joulukalenterin (joka oli mitä ilmeisemmin napattu kiireessä Lapin Kansan välistä). Heidän lähtöiltanaan nautimme muutaman lasillisen vodkaa kunnes menetin tunnon jäsenistäni ja hoipertelin lumihangessa vaihtareiden pikkujouluihin, sieltä baariin jossa twistasin kolmeen asti kunnes totesin että nyt joudun ehkä poistumaan raikkaaseen talvi-ilmaan, minkä jälkeen oksensin lumihankeen ja otin taksin 200 metrin päähän kotiin ja nukahdin kämppikseni sänkyyn. Tyylikästä.
Viime viikolla minut kutsuttiin jonkinlaisen englanninkielisen juristikerhon tapaamiseen. En täysin ymmärtänyt, mikä kyseisen ryhmän missio tässä maailmassa on mutta ilmeisesti tarkoituksena oli keskustella oikeudellisista teemoista. Nnoh. Ensimmäisen tunnin ajan puhuimme alkoholista, toisen tunnin seksistä ja kolmannen tunnin aikana katsoimme 40-luvulla tehdyn, äärimmäisen tylsän jenkkileffan jossa 12 valamiestä pohtii, onko syytetty syyllinen vai ei. Ääntä ei tullut koska olimme kapakassa ja elokuva katsottiin läppäriltä ja näin ollen kukaan ei ymmärtänyt mitään. Elokuvan lopuksi ryhmän vetäjä kysyi lysymyksen, joka pakotti minut pyörittelemään silmiäni ja henkisesti voivottelemaan venäläisten käytännön älyä. Ja tässä vaiheessa muistutan: kyseessä oli juristeista koostuva kokoontuminen, jossa oli tarkoitus keskustella oikeudellisista kysymyksistä. Elokuvan teemaan sopiva kysymys olisi esim: Miksi on olemassa valamiesjärjestelmä? Sen sijaan hän kysyi: "Elokuvan lopussa alkoi sataa. Mitä se teidän mielestänne symboloi?" Joo moro. Mutta oli ihan hauskaa.
Tällä viikolla suurin osa vaihtareista lähtee joko pysyvästi tai väliaikaisesti kotiin. Jotkut sanovat tulevansa takaisin, toiset laskevat minuutteja siihen, kun Tatarstan on muisto vain. Toisilla vaihto meni putkeen, toisilla ei. Tästä ehkä äärimmäisin esimerkki Pierre, joka Kazaniin saapumisen jälkeen on A) kokenut edellisessä kirjoituksessani kuvatun salmonella-veri-ripuli-session B) jonka elämäni rakkaus-tyyppinen tyttöystävä jätti ensimmäisen kolmen viikon jälkeen (tästä seurasi sitä perinteistä parisuhdedraamaa, mustasukkaisuuttaa, huutoa, kyyneleitä pläpläplä. lyhyesti: koko paketti) C) joutui täysin syyttömänä oheiskärsijänä katutappeluun ja kärsi pieniä kosmeettisia vaurioita D) viimeisen kuukauden aikan onnistui kadottamaan lompakkonsa ja sen mukana 300€ edestä käteistä plus kaikki mahdolliset kortit. C'est la vie. Itse olen erittäin tyytyväinen siihen, että jään koko vuodeksi, koska pelkkä yhden lukukauden sessio olisi ollut aivan liian lyhyt aika ottaa kieli ja maan tavat haltuun. Muotoilen asian näin: syyslukukausi (joka muuten jatkuu vielä tammikuun loppuun asti) on ehdottomasti ollut se ikävä, mutta välttämätön, aika vaihdosta jolloin joutuu rämpimään uusien asioiden läpi, taistelemaan, kiroilemaan ja tottumaan erikoisuuksiin, jotka myöhemmin osoittautuvat normaaleiksi käytännöiksi. Kielen suhteen todettakoon, että syksyn jälkeen olen päässyt sihen pisteeseen että ymmärrän lähes kaiken mutta oma tuottaminen skrapaa. Oikiksessa homma nyt on niin pimeän peitossa etten edes lähde sinne sörkkimään. Totean vain että ensi lukukaudelle otan ehdottomasti enemmän venäläistä oikeusjärjestelmää koskettelevia kursseja ja skippaan kv-oikeuden.
Toinen poloinen vaihtari James joutui sairaalaan vatsataudin takia. Tosin tässä tapauksessa sairaalareissu ei ollut ihan välttämätön vaihtoehto mutta sen siitä saa kun asuu babushkan kanssa. Lisää tarinaa löytyy jannun kirjoittamasta artikkelista paikalliseen, englanninkieliseen sanomalehteen. http://kazanherald.com/2011/12/17/a-day-in-the-life-of-a-russian-hospital-patient/ Lopuksi toivotan, ja tämä jo tässä vaiheessa, koska myöhemmin en voi, rauhallista joulua! Tapaamme ensi vuonna ja jos joku saa lyhyen ja epäselvän soiton 24.-25.12. välisenä yönä niin se olen minä, Uralin metsikössä, ainoana henkiinjääneenä matkustajana lento-onnettomuudessa, joka tapahtui, koska edessä istunut idiootti puhui kännykkään, tutkamittarijarrukiihdytin sekosi ja pilotti otti liian monta rauhoittavaa lentopelkoonsa. Adieu.
