Piste.

Tatarstanin seikkailuni alusta on kulunut tänään tasan vuosi, 365 päivää, tunnit voi joku tylsä ihminen laskea. Jos aivan rehellisiä ollaan, en tähdännyt viimeistä sanaani julkaistavaksi juuri tänä päivänä; se syntyi nyt, koska olen paluuni jälkeen ollut ensin hyvin hyvin kiireinen, sitten väsynyt ja viime aikoina lähinnä vain saamaton. Nyt kun kerran päätin valita  rehellisen linjan niin pakko kai se on samalla myöntää, ettei minulla ole teille eikä itsellenikään asiasta sen kummempaa sanottavaa. Pakki on tyhjennetty. Vai onko? Laitan uskoni jälleen kerran tajunnan virtaan ja katsotaan mihin tämä johtaa. Muodostavatko apina ja gorilla jatkumon? Onko historia dialogi ja matematikka dynamiikka?

Aika kuultaa muistot. Aika parantaa haavat. Aika saa ihmisen unohtamaan mutta myös haikailemaan sellaisen perään, joka joskus tuntui merkittävältä. Myöhemmin sitä ymmärtää, että menneisyyden tapahtumat olivat läsnä, mutta aikaan ja paikkaan sidottuja. Näitä kaikkia tuntemuksia tunnen ajatellessani viime vuotta: tiedän, että se tapahtui, mutta aivan kuin toisessa maailmassa. Olen unohtanut paljon asioita, tai tunteen, joka tietyn asian kokemiseen liittyy, ja muistellut entistäkin lämpimämmin niitä, jotka vielä muistan. Ihmiset luonnollisesti ovat paras anti, jonka mistään kokemuksesta voi käteen jäädä (ja samalla se paskin). En tiedä, olenko itse muuttunut, ehkä jotenkin. Sanotaan näin, että minusta on tullut samaan aikaan kävelevä ruutitynnyri ja seesteinen ajattelija (jossen sitä jo ollut): kun vuoteen ei ole voinut suuttua kunnolla omalla kielellään niin nyt konflikti maistuisi, samalla pienet vastoinkäymiset (tällä sanalla me ne Suomessa tunnemme, Venäjällä oikea termi lienee normalno) eivät tunnu missään. Luontoa rakastan enemmän kuin ihmisiä. Metsät ja puhtaat järvet ovat elon iloa parhaimmillaan. Isänmaanrakkaus syttyi talven pimeinä hetkinä roihuamaan, mutta parin viikon kotona olon jälkeen liekki sammui, ja huomaan jälleen kerran olevani maailmankansalainen. Pieni yli-ihmisajattelu on vallannut sumeat aivoni, ja tunnen, että voin tehdä mitä tahansa. Maailma on avoin, ja mieli täynnä elämänkokemusta. Eteenpäin miehet, te tiedätte kyllä!

Ensimmäinen asia, jota kutsuttakoon ärsyttävästi kulttuurishokikiksi ja, joka tuntui luissa ja ytimissä sen jälkeen kun olin palannu Suomeen oli se, että kaikkialla on luonnottoman hijalista ja tyhjää. En viittaa siihen, että vietin 10 päivää jo valmiiksi kuolleessa Muoniossa herätellen koomaan vajonnutta yleiskuntoani, joka herättyään sai känkkäränkän ja suuttui, minkä seurauksena juoksin ensimmäisen lenkin ilman metsään oksentamista vasta 14 päivää paluuni jälkeen. Viittaan siihen, että kun istuin kuusi tuntia venäläisessä junassa, ilman musiikkia, ilman juttuseuraa (vaikka sitähän saa jos haluaa), ilman kirjoja tai muuta viihdyketta, matka meni hämmentävän kiduttomasti. Tampereelta Rovaniemelle on jokseenkin samanpituinen matka. Mukana on kaikki mahdollinen läppäristä musiikkiin kirjoihin jne.. ja tuntikin tuntuu tuskalta. Miksi? Koska elämä ei ole läsnä Suomessa!! Junamatka rajan takana kuluu nopeammin, koska silmällä on jotain mitä hotkia; mitä mummot syö, mistä sotilaat tulevat, mitä miehet juovat, mitä naisella on päällään, miten vaunuvirkailija liikkuu, miltä taaksejäänyt kyläpahanen näyttikään, mitä lapsi huutaa. Täällä on mukavat, ergonomisesti muotoillut pehmeät istuimet, katse kiinnitetään edessä olevan istuimen selkänojaan ja kukaan ei saa sanottua sanaakaan (saati sitten auttaa kanssamatkustajiaan painavien tavaroiden kanssa. pistääpä vieläin vihaksi!!!). Tässä siis esimerkki, joka on kuin piin arvo, jota niin kätevästi voimme soveltaa lukuisiin muihin sosiaalisen kanssakäymisen tilanteisiin. Lyhyesti sanottuna (ja tämän huomion tein myös Grassesta talvella palattuani): Venäjän viehätys piilennee siinä, että elämä on läsnä, nähtävissä, siitä puhutaan, se koetaan, sitä ei paeta, kätketä kulisseihin tai jumituta paikalleen.

Eli historia on dynamiikka (vai oliko se dialogi?) -Sergei Nikolaevits Nikitin-

Venäjä on minulle nykyään neutralisoitu maa: ensimmäiset 20 vuotta pelkäsin, ennen vaihtoa nostalgisesti salaa ihailin ja nykyään totean vain, että paljon mahtuu maailman suurimpaan valtioon. Markkinoita ON, kulttuuria on, naisia ON, miehiä on, mummoja on, pappoja on, jokia, vuoria, järviä, jäätä, hellettä, aroa ON ON ON ON, hymyä on, töykeyttä ON, noyryyttä ON (ja tiedoksi maahan matkustavalle, nöyryyttä tarvitaan ihan perkeleesti!), ylimielisyyttä on, rahaa ON, köyhyyttä ON, vodkaa on, sushia on, tilliä, majoneesia on on, lahkoja on, lakeja on, lahjontaa on, homoja on, lesboja on, kaneutta on, rumuutta on, natseja on, huumeita on, viisautta ON, tyhmyyttä ON, hyvyyttä on, pahuutta on, elämää ON, kuolemaa ON. Koska tunnen olevani vielä lapsen kengissä, no ehkä vaivaisnuoren tasolla, Venäjää sen suuremmin analysoimaan, ja koska en halua kuulua niiden ärsyttävien "asiantuntijoiden" joukkoon, jotka luulevat tietävänsä kaikesta kaiken, en analysoi. Ensimmäinen asia Venäjää analysoitaessa on todeta, että sitä ei voi analysoida, kategorisoittaa, laittaa asiat laatikoihin ja tarkastella kohdetta ruurennuslasin alla. Tähän voin sortua, mutta vain vapautuneessa ilmapiirissä, lievästi juopuneena. Eli jos jotain saatanan annalyysiä haluatte, niin se maksaa...

Kaipuu takaisin on kova. Ja kyllä minä palaan. En tiedä tosin minne (niin, maassahan on muitakin kaupunkeja kuin Pietari ja Moskova) mutta ainakaan en pelaamaan Kazaniin jääkiekkoa.

Lopuksi vielä kaunis kiitos kaikesta palautteesta ja lukijoiden kommenteista! Oli hienoa, että jaksoitte lämmittää mieltä!

Venäjän Venetsia

Joku hullu.

Pietari. Kaupunki Nevan rannalla. Entisaikojen tsaarien ylpeydenaihe, neuvostoajan "aristokraattinen häpeäpilkku". Entinen Leningrad, missä Brad Pitt raikaa; suihkulähteet,mahtipontiset palatsit ja puutarhat seuraavat toisiaan; turistit tungeksivat Ermitaasissa ja Nevkij prospektilla, suurella kapitalismin päänäyttämöllä; legendaariset venäläiset rock-yhtyeet kapinoivat systeemiä vastaan; uuden sukupolven hipster-nuoret kokoontuvat laulamaan karaokea savuisiin baareihin; uhkarohkeat suomalaiset matkaajat ottavat ensimmäisiä askeliaan itärajan tällä puolen ja viikon jälkeen luulevat tietävänsä kaiken Venäjästä; missä tuntee olevansa eurooppalaisessa kaupungissa, joka tunnelman ja materialistisen kehityksen tasolla on yhtä kaukana Kazanista kuin näiden kahden väliin kertyy kilometrejä. Tarkalleen ottaen siis reilut 1200,  kaksi ja puoli tuntia lentäen, vuorokausi junalla köröttäen.

Vasilin saari.

Sataman tuntumassa oli omaa glamouria.

Kävin ensimmäisen, ja viime viikkoon asti ainoan, kerran Pietarissa reilu kahdeksan vuotta sitten. Aivan kuten Moskova, myöskään Pietari ei tuolloin säväyttänyt loistollaan vaan olin lähinnä tarrautunut kauhusta kankeana ainoaan venäjän kielen taitoiseen Titaniciini eli isääni, jonka kanssa olimme matkustaneet junalla Kazhakstanista saapunutta tätiäni vastaan. Voihan olla, että vielä tuolloin Venäjän eurooppalaistumisprosessi oli pahasti kesken ja sen vuoksi kaupunki tuntui niin eilaiselta, harmaalta, sekavalta, pelottavalta(Moskovan kohdalla TIEDÄN että näin olikin). Joka tapauksessa nykyään kielitaitoisena, Kazanin mullassa rämpineenä "ammattilaisen" oli huomattavasti helpompi tutustua kaupunkiin ja sen ihmisiin, jotka ilmiselvästi rakastivat ja olivat hyvin ylpeitä kotikaupungistaan: "Pietari on Venäjän kaunein kaupunki, paljon sivistyneempi kuin se hiivatun rahanahne, kiireinen Moskova!", julisti Vadim-niminen paikallinen, nuori asianajaja, jonka kanssa vietin rennon torstai-iltapäivän Pushkinissa ihaillen Katariina Suuren palatseja ja syöttäen oravia. "Jouduin muuttamaan Moskovaan töiden takia. Olin yksin - ilman perhettä, tyttöystävää ja tuttavia. Painoin duunia 12 tuntia vuorokaudessa ja ikävöin kotiin. Olin viemässä viimeisiä tavaroitani Pietarista Moskovaan. Ajoimme öistä moottoritietä tyttöystäväni kanssa kun yhtäkkiä auto heitti muutaman kuperkeikan ja jäi makaamaan katolleen tien reunaan. Järkyttäväähän se oli mutta minä olin onnellinen: tämä oli merkki, ettei Moskovaan kannata muuttaa ja jäin rakkaaseen Pietariini." Eipä pietarilaisia voi pullistelustaan kovinkaan moittia. Kerrassaan upea kaupunki! Mieleeni tuli Helsinki mutta reilusti mahtipontisempi ja isompi, noh, venäläisempi.

Vihreä Elagin-saari.

Asuin ensimmäiset kolme päivää kahden suomalaisen konsulivirkailijan kanssa. Pojat jaksoivat vääntää väsyneellee matkalaiselle jos jonkinmoista pöperöä, tarjota mahdollisuuden peseytymiseen, nukkumiseen, EM-futiksen seuraamiseen ja laastareihin, jotka olivat enemmän kuin tervettulleita ensimmäisten päivieni aikana, koska kävelin arviolta 20 kilometriä päivässä. Viikonlopun aikana olin ehtinyt vaeltaa viehättävän Vasilin saaren päästä päähän, ihailla suomenlahtea laivasatamassa ja kuolleiden vauvojen halki leikattuja päitä lasipurkissa Kunstkamera-nimisessä museossa (Muutakin jännää sieltä löytyi. Pietari I oli kiinnostunut anatomiasta ja eläintieteistä ja keräsi aikamoisen kokoelman epämuodostuneiden lasten ruumiita, siamilaisia kaksosia, kaksipäisiä lehmänvasoja, aivoja, keuhkoja munuaisia... Siellä ne ovat lilluneet satoja vuosia kellertävässä liemessään.), ottaa ensimmäisen kosketukseni Pietarin yöelämään (Novaja Gollandija eli uusi Hollanti oli entinen tehdasalue ja juuri kulttuurikeskukseksi muutettu hipster-miljöö, jossa indie-musiikki soi ja aurinko paistoi. Sieltä päädyin muutaman mutkan kautta pimeään kapakkaan, josta minut ja seuralaiseni ohjattiin valomerkin jälkeen aamu kuuden ja seitsemän välissä ulos), jota luonnollisesti seurasi paha olo ja väsymys, mikä tosin ei estänyt minua suhaisemasta kaupungin pohjoispuolen mahtaviin, vihreisiin puistoihin rauhottumaan. Luonnollisesti kävelin sielläkin ihan perkeleesti. Kazanissa kun ei kovinkaan ole panostettu viheralueisiin niin olin kuin edenin puutarhassa, vaikkakin krapulassa. Raskas sunnuntai mutta kannatti. Suosittelen kaikille, että skippaatte suosiolla Ermitaasin ja vietätte enemmän aikaa vihreän keskellä.

Novaja Gollandija.

Krestin vankila.

Maanantai kun koitti niin keräsin kimpsut ja kampsut ja siiryin hostelliin. Tästä alkoi matkani yksinäisin ja ihanin osa. Aloitin aamut nauttimalla kuppsen Pauligin presidentti-kahvia retrohenkisessä vakiokuppilassani, josta sai maukkaita kaalipiirakoita ja muita herkkuja. Sitten siirryin omassa tahdissani kohti museoita, puistoja, palatseja, patsaita ja muistomerkkejä. Jouduin priorisoimaan sen verran, että mm. leipä-, vodka- ja hygienia museo jäivät tällä reissulla kokematta mutta niiden sijaan kävin Leningradin piirityksestä kertovassa näyttelyssä, luonnollisesti Ermitaasissa (jälleen yksi ns. pakollinen nähtävyys ja suoraan sanottuna ihmiset, ihan perseestä! Mitä järkeä on mennä jonottamaan tunniksi, haparoida läpi loppumattomien samannäköisten, joskin näyttävien, salien, pällistellä barokkimuotokuvia, vähän Rembrandia, vähän Picassoa ja sitten hirveessä päänsäryssä juosta henkeä haukkoa ulos?? Neljä mummoa pyörtyi siinä väenpaljaudessa. Itseä vitutti niin vietävästi. Haloo! Järki käteen. Älkää menko. Kukaan! Ikinä!), Dostojevski-museossa, jo mainitsemani juristin johdolla Pushkinissa, itsenäisesti Pietarinhovissa (jonne kannattaa mennä paikallisjunalla, jos haluaa säästää sievoisen summan selvää rahaa), Pietaripaavalin linnoituksessa, eläintarhassa täysin random-venäläisen pikku papan kanssa, jonka tapasin kököttäessäni puistossa, Krestin vankilan muurien ulkopuolella pällistelemässä kaltereita, niiden takana palavia pikku lamppuja sekä joen varrelle kerääntyneitä vankien omaisia, jotka heiluttelivat muurin ikävämmälle puolelle (Kresti on Venäjän pahamaineisimpia tutkintovankiloita, jonne on suljettu varkaat ja murhamiehet, mafia-toimijat ja lahjotut virkamiehet, ammattirikolliset ja ensikertalaiset amatöörit odottamaan tuomiotaan pahimmassa tapauksessa kahdeksikin vuodeksi. Onko tämä laillista? No eihän se ole. Siitä vain valittamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.) Pelkoni siitä, että aikani Pietarissa yksin seikkaillessani olisi käyny liian pitkäksi osottautui täysin turhaksi. Pelkkä paikallaan istuminen omien ajatuksien kanssa kaupungissa, joka oli niin täynnä historia, tarinoita ja mahdollisuuksia oli jo ajanviete itsessään.

Pieatarinhovi.

Näkymä Pietarinhovin rannasta Suomenlahdelle.

Singaporelaiset veljekset veti Modern Talking'a.

Vakiokuppila.

Ermitaasi. Ihq.

Tiikeri kakkaa.

Iltaohjelmaksi järjestin karaoke-illan paikallisen Olegin kanssa, joka tosin opiskeli, haa, Tampereella. Häneen oli tarttunut jo ärsyttävää suomalaista pidättäväisyyttä ja kankeutta ja itsekin jannu myönsi muuttuneensa Suomessa oleskeltuaan ujommaksi ja epävarmemmaksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan alkoi tuntua vähemmän hohdokkaalta palata kotiin ja tajusin ensimmäistä kertaa myös, kuinka helvetisti tulen kaipaamaan Venäjää. Tästä huolimatta osasimme pitää hauskaa muun baariin kokoontuneen seurakunnan kanssa. Lähtöpäivää edeltävänä iltana oli totta kai riipaistava. Sivistyneestä ravintolaillallisesta päästiin yökerhoon, siitä hevosvaunujen kuljettamana McDonlad's:iin ja lopulta nukkumaan Marinski-teatterin kulmalle, kiitettävän pitkän välimatkan päähän hostellistani, jonne sitten silmät ristissä seuraavana aamuna raahauduin keräämään kamojani kasaan. Alkoi sataa tuntuvasti ja kirosin, että jouduin siinä mielentilassa vielä lentämään samana päivänä saati sitten raahaamaan matkatavaroitani läpi metroasemien bussipysäkille ja siitä lentoasemalle. Pulkovaan päästyäni tunsin onnistumisen riemua astuessani siihen samaan odotussaliin, jossa olin hikoillut lähes vuosi sitten elokuussa vielä täysin tietämättömänä, mikä minua edessä odotti. Olo oli rento voittajafiilis, kun ei tarvinnut hermoilla kieltä tai käytäntöjä. Portilla naureskelin kanssamatkustajien kanssa, kun odottamiseen tympääntyneet matkustajat ottivat kohtalon omiin käsiinsä ja marssivat tyhjän vastaanottotiskin puhelimeen ja alkoivat soitella ympäri lentokenttää, että "koska se kone lähtee ja miksei täällä ole ketään töissä?!". Ainakin neljä ihmistä huusi luuriin samanaikaisesti. Lopulta saatiin prosessi käyntiin ja pääsin pari tuntia myöhässä Kazaniin.

Aurinko laskee Tatarstanissa.

Seuraavana aamuna lähdimme datchalle viimeistä kertaa. Päivän sergeit olivat seuraavat: Nokia on myynyt Israeliin aseita kylmän sodan aikana, Mannerheim ei osannut suomea, koska oli oikeasti venäläinen, Pepsi on neuvostoliiton rahoittama ja käytännössä omistama tuotemerkki. Matkaeväät olivat perinteisten ruokien lisäksi neljä pulloa vodkaa, kolme pulloa sampanjaa ja viiniä, viisi litraa olutta, konjakkia sekä Sergein omatekoista kotipontikkaa. Noniin, kotona ollaan taas.


Suuren suuri kiitos vielä Antille, Miskalle, Lassille, Olegille, ja Vadimille sekä muille minusta Pietarissa huolehtineille! Mahtava reissu kerta kaikkiaan! Ja kaikille lukijoille totean seuraavaa: lopettakaa se Tukholmassa seilaaminen! Menkään herra isä Pietariin! Kaikki epäluulot on aivan turhia vaikkakin varovainen saa aina olla, missä vain.

Tämä oli viimeinen kirjoitukseni Kazanista. Torstaina se on ohi. Ihanaa! Kamalaa! Outoa. Kunhan pääsen Muonioon rauhoittumaan niin kehittelen vielä viimeiset kuuluisat sanani. Jonkinsortin loppuanalyysia siis tulossa. Sitten tarinat loppuvat.

Summer is crazy.

Helle ja perhoset, siitepöly ja hyttyset. Siinä se kesä nyt on. Tasan kaksi viikkoa ja olen ilmassa. Helsingin yläpuolella. Toivottavasti myös jossain vaiheessa turvallisesti maassakin. Viimeinen kuukausi on mennyt aikaa tappamalla läpi. Sosialisoitua ei jaksa, kun tietää, että kohta se loppuu tämäkin prosessi saati sitten tehdä mitään tuotteliasta. Olin jo niin tylsistynyt, että menin katsomaan kehonrakennuksen MM-osakilpailua. Täytyy myöntää, että ainakin siinä hetkessä se oli antoisa kokemus. Viisi ja puoli tuntia silkkaa liharallatusta: massiivisia hauiksia, kolossaalisia pakaroita, teräksen kovia vatsalihaksia, kiristettyjä reisiä jne. Sen illan jälkeen mitään muuta ei silmissä vilissyt kun kuparin hohtavaksi maalatut muskelit. Tähän epätoivo ihmisen joskus ajaa. Tasapainoa tälle korkeakulttuurikokemukselle hain juutalaisen musiikin festareista.

Jokseenkin vetämättömän alkukuun jälkeen tapahtumat seurasivatkin sitten toisiaan. Ensin mentiin jälleen kerran dachalle kalastamaan, syömään, juomaan, puhumaan paskaa, laulamaan... Sitä samaa vanhaa. Sain Sergeiltä lahjaksi paitsi Martti Laarnin kirjoittaman "suomalaisen klassikon" (googlettakaa Martti Laarni. Sergein mielestä olen käsittämättömän sivistämätön kun en tunne näin merkittävää suomalaista klassikkokirjailijaa) myös Sergein isän 30-luvulla pikkupioneerina käyttämän jumppatakin. Kamalan rumahan se on mutta tunnearvoa ei voi esteettisyydessä mitata. Sergei ja kämppikseni Maruis väittelivät kolmisen tuntia siitä, onko öljy peräisin dinosauruksien verestä vai jostain muualta, minkä seurauksena Marius lopulta sammui metsään, josta hänet kävin poimimassa lähdön hetkellä. Pian tämän reissun jälkeen lähdin Ekaterinburgiin (ent. Sverdlovsk) tapaamaan vanhempiani, jotka olivat varanneet meille maailman epäkäytännöllisimmän hotellin tehdasalueen sydämestä, toisin sanoen, varsin syrjäiseltä alueelta. Kahden tunnin helteessä haparoinnin jälkeen löysin vihdoinkin perille ja siitä alkoi sitten se perinteinen ruuvin kiristely, kun jouduin paimentamaan kahta muoniolaista eläkeläistä. Kriittisemmäksi tilanteen teki se, että nyt kun olen vuosien aikana, vanhempieni tietämättä, kehittänyt itselleni jonkinmoisen nikotiiniriippuvuuden, joka useimmiten iskee varsinkin jos vituttaa tai stressaa, niin vähän siinä hermostutti paikoitellen.Vaikka toisaalta, olihan isää ja äitiä kiva nähdä ja puhua pitkästä aikaa suomea.

Bongaa turistit.

Saimme tehtyä päivän kestävän excun oppaineen ja autonkuljettajineen Aasian ja Euroopan rajalle sekä tsaariperheen haudalle, jonne oli pystytetty luostari ja monen monta kirkkoa, valokuvanäyttely sekä piirakkapuoti. Alueelle ei päässyt, jollei pukenut päällensä kietaisuhametta ja peittänyt päätään ja olkiaan hilkulla. Myös isäni verhottiin hameeseen. Asialleen omistautunut, ärsyttävänkin tiukasti bileiden pukeutumiskoodiin suhtautuva munkki seurasi tarkkaavaisesti tätä prosessia ja antoi selväsanaisia ohjeita. Ärsyttävä, vihainen, pyhä, pieni mies! Matkalla paikasta toiseen oppaamme Olga ja autonkuljettajamme, entinen armeijan kapteeni, Aleksej kertoivat tarinoita Ekaterinburgin historiasta. He kertoivat 1700-luvulla Uralilla vallinneesta kultakuumeesta ja siitä kuinka kaikki kulta lopulta lähetettiin Pietariin ja rahat tuhlattiin viinaan ja naisiin: tsaarin aikaan läntiseltä Venäjältä, Ukrainasta, Puolasta, Baltian maista ja Valko-Venäjältä Siperiaan passitetuista vangeista, jotka vaelsivat koko matkan jalkasin tuntemattoomaan määränpäähänsä kauas pois kotoa ja suutelivat hyvästiksi Euroopan ja Aasian rajalla kököttäviä rajakiviä: mafiasodista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (suurin osa silloisista mafian johtohahmoista on kovia tekijöitä nykyvenäjän politiikassa ja talouselämässä), Uralin vuorille kadonneista nuorista, joiden ruumiit löytyivät mutta kuolinsyytä ei vieläkään tiedetä (pelottavan salaperäisestä tarinasta on Hollywoodissa valmistumassa käsikirjoitus ja elokuva) sekä suurista luonnonvaroista, joita Uralilta on kuljetettu mm. Vapauden patsaan rakennusaineeksi.

Eurooppa..

..Aasia

Tsaariperheen hauta.

Saavuttuamme 18-tunnin junamatkan jälkeen Kazaniin aloimme harrastaa vodkan juomista ja elämän tärkeiden kysymysten pohtimista. Suunnitelmissamme oli lähteä Volgan risteilylle mutta se suunnitelma kaatui ukkosmysrkyyn. Vähän harmitti mutta sitten helpotti, kun kävi ilmi, että juuri samainen laiva upposi jokeen samalla reitilla aikalailla tasan vuosi sitten. Kohtalo puuttui siis peliin ja kierrätin vanhempiani ympäri kaupunkia. Tänä aamuna sain pakattua heidät lentokoneeseen ja aloitan kohta puolin pakkaamisen tulevaa Pietarin viikkoani varten. Siitä tulkoon viimeinen seikkailuni ennen kauan odotettua kotiinpaluuta.

Tykitystä.

Tänään tapahtui jotakin. Enkä viittaa nyt siihen, että hylkäsin Istanbulin matkasuunnitelmani, ostin sen sijaan lennot Pietariin, löysin itselleni sohvan jonkun random pietarilaisen valokuvaajan ja hänen kolmen muusikkokämppiksensä luota ja nautin maittavan lounaan pakistanilaisittain. Ei. Nyt kävi niin, että menin aamulla seminaariin, jossa professori-täti ilmoitti koko luokan kuullen, että parhaimmat pisteet viime viikon tentissä sai, haa, Katriina. Jos joku haluaa tuulettaa, niin sanon jo nyt, että ei kannata. Tämä on surullinen uutinen. Nämä ihmiset valmistuvat oikeustieteen maistereiksi vuoden kuluttua, eivätkä tiedä, mitä tarkoittaa persona non grata, mikä on YK tai koskiko ihmisoikeuksien yleismaallinen julistus koko maailmaa vai ainoastaan  Burundia (viimeinen esimerkki lievästi liitoiteltu myönnän ma). Olin järkyttynyt, helpottunut ja yllättynyt. Monivalintatentti, suullinen sellainen, mitään en kuullut saati ymmärtänyt ja silti menestystä ropisi. Toisen kurssisuorituksen sain kun menin täysin random-professorin luo ja kysyin, että et viittis alleirjoittaa tätä paperia. "Teitkö tentin?" "Da, da" (en siis tehnyt) "Paljonkos ropisi pisteitä?" "En tiedä yhtään, mulle sanottiin että hyvin meni." "Aijaa, no heitetään että horosho. Loistava maa. Yliopistosysteemi luistaa kun voideltu pullataikina. Ongelmia ei ole, eikä tule ja jos tulee niin vähän siitä oiotaan niin kaikki on taas hyvin. Noin.

Lopun alku on koittanut. Opiskelut on pientä loppusilausta vaille opiskeltu, pullot lähes tyhjennetty, sanomiset sanottu - minun tillikiintiöni on täysi. Eihän tässä enää ehdi muuta tehdä kuin odottaa, että toukokuu loppuu ja siinä sitä jo ollaan lähes maalissa. Leppoisaa on elo. Piknikillä ja terassilla on saanut istuskella (tosin harmikseni huomaan, että kaupungissa voi ulkona syödä vain kolmessa paikassa, ellei halua törsätä.) ja käväisin rannallakin, tosin siinä järvessä ei uida. Niin sanoi kylttikin. Itse tein sen analyysin, että vihreä vesi ei ole uimakelpoista. Paikallisten mukaan "uiminen kielletty"- kyltti oli pystytetty rantaan koska venäläiset eivät osaa uida. Ratkaisu: kielletään uiminen kokonaan. Nerokasta. Voitonpäivää vietettiin 9. päivä toukokuuta näyttävän paraatin ja ilotulituksen merkeissä. Mitään tosin en nähnyt koska kansaa oli melkoisen paljon mutta todistin sentään babushka-tappelua. Huhhuijakkaa! Nyrkit  heiluivat ja kirosanat lentelivät kun mummot taistelivat reviiristään kuin metsot konsanaan. Vappukaan ei totisesti ollut samanlainen kuin Suomessa. Vappuviuhkojen sijaan lapset täällä leikkivät park popedin (voiton puisto) panssarivaunuilla, sotilaslentokoneilla ja sukellusveneillä. Lisäksi kuulin, että Izhevskissä järjestettiin vappuna kokoa-kalashnikov-kilpailu, jossa eri-ikäiset naperot rakensivat aseen. Kuinka herttaista. Juodaan me hei vaan simaa ja syödään niitä munkkeja.

Leppoisa sunnuntai kului jälleen dachalla Sergein, babushkan ja sveitsiläis-brittiläisen voimakaksikon kanssa, krapulassa mitenkäs muutenkaan. Perinteinen reissuhan tästäkin kehittyi: käsittämätön määrä ruokaa ja juomaa, perunoiden istutusta ym. puutarhapuuhaa, banja (jonne tosin en mennyt tällä kertaa, ja ehkä hyvä niin, koska istuessani yksin puutarhassa hörppien surullisen kuuluisaa "ranskalaista valkoviiniä", korviini kantautui aikuisten miesten tuskan huutoja, kun Sergei antoi vihdan laulaa), anekdootteja eskimoista, lihavartaita (suosittelen, että grillimössöjen sijaan marinoitte seuraavalla kerralla possunne kefirissä tai oluessa, punasipulin kera. lupaan että maistuu), babushkan elämänohjeita ("Katriina, tämä tuhkahan muuten on terveellistä." "Ai, mitenkäs näin?" "Koska se on tuhkaa.") ja lopulta uinuva kotimatka autossa.

Datchalta siirryin pikavisiitille hurmaavaan Izhevskiin, joka ei tälläkään kertaa jättänyt ketään kylmäksi. Vodka virtasi aamuun asti ja hetket selvin päin lepuutin hermoja tysäyttämällä menemään rynnäkkökiväärillä. Jos en vielä ole kertonut, niin Izhevskhän on legendaarisen Mihail Kalashnikovin synnyinkaupunki  (muistaakseni ukko yhä elelee siellä jossain) ja edelleen merkittävä aseteollisuuden keskus. Kalashnikovin suurin, tai ainakin kuuluisin, luomus AK-47  ja  muut tappavat taidonnäytteet ovat ansainneet itselleen museon aivan kaupungin sydämeen. Museo on siitä mielenkiintoinen, että alakerran kellarihuoneistoissa voi, ilman sen suurempia turvallisuustoimenpiteitä, ampua monenmoisella tykillä (seinällä on ns. menu, josta jokainen asiakas voi valita mieleisensä). Ensin allekirjoitetaan jonkin sortin ei-ollut-museon-vika-että-ammuin-itseni-vakuutus sitten pyylevä mies ohjaa ampumaradalle, jossa käteen annetaan ihan kunnollinen ase ihan kunnollisine luoteineen ja ei muuta kun ampu tulee. Vihtoehtoisesti voit ampua joko perinteistä maalitaulua tai sitten terroristia. Itse yritin kai tähdätä milloin terroristiin milloin maalitauluun mutta sattuipa niin ikävästi, että jätin silmälasit kotiin ja todennäköisesti ammuin seiniä, hieman taisi mennä kattoonkin ja jos ihan rehellisiä olleen niin ei lattiakaan säästynyt. Totesin, että a) minusta ei ole ampumaurheilun harrastajaksi b) isänmaa ei koskaan saa minua suorittamaan asepalvelusta c) se oli pelottavaa.

Junastahan saaa tunnetusti maittavimmat sapuskat. Riisiä harmaassa kastikkeessa.

Izhevsk oli keväällä huomattavasti miellyttävämpi kuin marraskuun viimassa.

M.T.Kalashnikov ja Muammar Gaddafi jännän äärellä. Tätä tyhmemmältä ei ihminen voi enää näyttää.

Viimeksi taisin mainita kolarista, joka sattui Kazanin baletti- ja opperatalon edustalla. Noh, asiastahan uutisoitiin heti seuraavana päivänä (ja itse asiassa huumausaineiden vaikutuksen alaisena ollutta kuskia haastateltiin jo onnettomuuspaikalla "mikä fiilis? tapoit tossa tosiaan ihmisen"). Hieman suomalaisesta uutisointityylistä poiketen uutisessa oli kerrottu kuskin nimi, ikä, vkontakte-profiilikuva (venäläinen facebook), keskiarvo koulussa sekä vanhempien nimet ja ammatit. Onnea hänelle. Olen huomannut, että viimeaikoina kaduilla on entistä enemmän autonromuja ja kolareita sattuu yhtenään. Sen siitä saa kun ostaa ajokortin, kesä koittaa ja tie on kuiva. Tosin eihän se tollot sitä tarkoita, että kaupunkiolosuhteissa voi kaahata 90km/tunnissa. Itse jouduin poliisin kanssa tekemisiin vappuaattona. Sain sakot. Ai mistä? Ylitin kadun punaisilla. Kyllä oli hyvä tietää, että Tatarstanin poliisi on tehtäviensä tasalla ja pitää kiinni liikennesäännöistä. Myönnän, että vähän sydän jyskytti kun neljä raamikasta poliisimiestä lähestyy ja vaatii nähdä henkilöpaperit. Siinä tahtomattaan muistaa, että "niin, viime viikollahan neljä poliisia raiskasivat 50-vuotiaan miehen sampanja-pullolla" Asiallista asiakaspalvelua kuitenkin sain ja eihän siitä rapsahtanut kuin parisataa ruplaa (viitisen euroa) Jos tässä joku päivä sitten.. Tästä tuskin kannattaa kuitenkaan tehdä mitään reklamaatiota...

Valmiina illan otteluun: shakkilauta, vodkapaukut, vettä, tupakkaa ja puhelin jos oikein mieli tekee soittaa vaikkapa isälle Suomeen.

Pakko kai vielä loppuun kommentoida suuren jääkiekkoillan tapahtumia. Lähtötilannehan oli tämä: Suomi v. Venäjä lätkämatsi, minä ja kolme muuta Suomen kannattajaa v. viitisenkymmentä venäläistä miestä sullottuna kellariravintolaan. Jokaisen venäjän tekemän maalin jälkeen meille tarjottiin ilmainen vodkaschnapsi ja jokaisen Suomen tekemän maalin jälkeen ostimme itse schnapsimme. Peli päättyi 6-2 Venäjän voitoksi. Muistan illasta seuraavan: huusin ja hakkasin pöytää, ystäväni Kaisa hyppi venäläisten miesten seassa kun Suomi oli kaadettu, halasin aika montaa ihmistä ja lupasin katsoa mestareiden liigan pelin klo yhdeksän samana iltana jonkun kanssa jossain, Lenin tuli puheenaiheeksi muutamaan otteeseen, söin McFlurryn, "Suomi on hieno maa! Paljon parempi kuin ne petturimaat Baltiassa"-kaikui ilmassa, hoipertelin kotiin, oksensin kuuteen asti aamulla ja heräsin puoliltapäivin ymmärtäen, että olen kaatanut torttoillessa eteisen kaappikompleksin, työpöytäni ja jostain syystä jääkaappi oli siirtynyt puolisen metriä vasemmalle. 

Euroviisuja odotellessa. Venäjällä ainakin on kisassa mukana ihan toppen biisi. Babushkat toimii tilanteessa kuin tilanteessa!

Kevät.

Oho. Miten tässä näin kävi? Viimeinen kuukausi Kazanissa käynnistyy ihan kohta. Laskujeni mukaan se on yhdeksäs ja luojan kiitos sekä lämmin että aurinkoinen. Vuodenajat kun Venäjällä vaihtuvat niin, että eipä siihen mene kuin päivä ja voilá meillä on syksy tai talvi tai kevät tai maailmanloppu. Vietin viikonlopun Moskovassa ja kun palasin kotiin viikko sitten niin lumi oli poissa, nurmikko vihersi ja puussa visersi peipponen. Ihan niinkuin Suomessa, myös - ja etenkin - täällä kevät on enemmän kuin tervettullut pitkän ja pimeän talven jälkeen. Ihmiset kömpivät esiin kodeistaan, ja venäläisten lempiharrastus guljailu eli kaupungilla päämäärätön kävely tekee paluun. Itse ymmärrän sinänsä, että on kiva tehdä kävelyretkiä hyvällä säällä, mutta miksi pitää hinkata samaa kadunpätkää kymmeniä kertoja edestakaisin? Haloo, menkää kremliin! Tai ehkä kyse on vain näyttäytymisestä ja itsensä alistamisesta muiden ihmisten ihailevan/arvostelevan silmän alle. Muistatte varmaan? Se oli se sama leikki, jota harrastettiin silloin teini-iässä ostarilla. Joka tapauksessa elämä on huomattavasti iloisempaa ja kaupunki itsessään näyttäytyy rennonpana kun voi poistua kotoaan ilman jo heräämisen hetkestä alkanutta hatutusta.

Muistan tammi-helmikuussa ajatelleeni, että tämä vuosi ei pääty ikinä, ja nyt se on lähes finito. Toukokuu on periaatteessa viimeinen kuukausi, jolloin on vielä "opiskellaan". Kesäkuussa saa ottaa ja lähteä minne vain, ja itsehän päätin lähteä etelään. Alunperin suunnitelmana oli lentää Irkutskiin ja pyöriä Baikalilla ja käydä sukuloimassa, mutta koska vanhempani ajoittivat oman reissunsa keskelle kesäkuuta, en kokenut, että olisi kovinkaan viisas idea yrittää katsastaa kaikkea viikossa. Tästä syystä - ja siitä, että rantaloma olis ihan jees tähän väliin - päätin suunnata Sochiin ja sieltä Ukrainan puoleiselle Mustanmeren rannikolle. Lautalla Sochista pääsisi myös Turkkiin mutta saa nähdä riittääkö aika. Oli miten oli, tämä ajatus ja ajatus siitä, että kohta pääsee kesäiseen Suomeen ovat paitsi ilo myös taakka, koska motivaationi mm. venäjän kieleen on kohtuullisen nollassa. Ei oikein enää jaksaisi lukea eksistentialistisia postmoderneja tekstejä tai opetella semanttisen subjektin ilmaisemista. Oikiksen puolella pihalla ollaan aina ja ikuisesti mutta ainakin esitelmä meni ihan hyvin ja saan opintopisteet siitä kurssista kirjoittamalla oikeustapausanalyysin, joten ah. Taisin taas tehdä jonkin tentin viime viikolla mutta eipä siinä kovin pitkää tekstiä ehtinyt syntyä kun aikaa oli 10 minuuttia ja kysymyset 1) YK ihmisoikeustoimijana 2) Eurooppalainen ihmisoikeussuoja. Sanoisin että melko laaja kysymyksenasettelu suhteutettuna käytettävissä olevaan vastausaikaan. Toisaalta, koska käytäntö on se, että jos professori/yliopisto-opettaja menee ja hylkää opiskelijapoloisen tenttisuorituksen niin sitten tulee puhelu dekaanilta, että: "Päästät sen läpi tai olet huono opettaja ja palveluksiasi ei enää tarvita." minulla tuskin on hengenhätää. Näin on nimittäin käynyt. Useasti. Olen tullut nyt siihen lopputulokseen tätä touhua jonkin aikaa katseltuani, että a) yliopistoon pääsee kuka vain, opiskelemaan mitä vain jos on varaa maksaa lukuvuosimaksut b) yliopistosta valmistuu kuka vain, mistä vain (poislukien luonnontieteet), miten vain c) yliopistosta valmistunut ei ole kuka vain vaikka ammatilliset kyvyt olisivatkin kenen tahansa tasolla d) yliopisto-opetuksessa annetaan paljon mutta ei odoteta mitään: jos haluat olla hyvä, hyväksy se, että periaatteessa helpolla pääsee mutta  itse joudut kehittämään itsesi samalla kun kaverit chillaa, ja valmistut samoin paperein idioottien kanssa mutta taidoiltasi erotut massasta. Sinänsä on siis ihan kiva että on Saarnilehto. Ja velvoiteoikeus. Ja se parin sivun oikeustapaus. Kuusi kysymystä. Viisi tuntia. Hyvällä tuurilla menee läpi. Potkii mukavasti takamukseen kun ei jaksa.

Moskova ei tälläkään kertaa pettänyt odotuksia. Kiertelin Tretyakovskin taidegalleriat, herkistyin venäläisten mestareiden rosoisen realistisesta tavasta kuvata köyhyyttä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, ja vaikutuin neuvostoajalla maalattujen teosten kyvystä tartuttaa työläisylpeyden tunnetta länsimaalaisen kapitalismin kehdossa varttuneeseen, uuden ajan kansalaiseen. Laskin, että vietin aikaa museoissa yhteensä kunnioitettavat yhdeksän tuntia. Loppuajan istuin kahviloissa, tapasin tuttuja, tutustuin uusiin tuttuihin (yllättävän moneen venäläisen homovähemmistön edustajaan) ja matkasin metrolla (ahh ihana, kätevä, kaunis metro) kymmeniä kilometrejä. Junamatkat menivät aivan loistavasti. Babushkoja riitti joka lähtöön ja olin vaunun suosikkilapsi, jota mummelit silittelivät ja syöttivät. Nukuin yläsängyssä, joka täytyy avata ja pedata itse, ja hieman huolestuneena katselin, että miten saisin painavan patjan siirrettyä paikoilleen. Tarkkaavainen babushka tajusin tämän dilemman ja läpsäytti vieressä istuvaa poikaraukkaa ja käskevään sävyyn tokaisi:" Nuorimies! Mitä te siinä istutte? Ettekö näe että tämä nuori nainen tarvitsee apua. Ylös ja nyt nostatte sen patjan sieltä.." Mitään selvää en babushkojen puheesta saanut, koska he olivat päättäneet, että olen tataari ("kuhn olet tuollainen tumma ja eteläisen näköinen") ja puhuivat minulle siis tataaria, eivätkä suostuneet kuuntelemaan, kun yritin selittää, että olen itse asiassa suomalainen. "Niin, niin, suomalainen tataari". Toisen kerran törmäsin tataarivanhusten söpöyteen, kun olin Tretjakovskin taidegallerian (sen uudemman) narikassa ja keppiin nojaava vanha mies kysyi, että ehdinkö katsoa kaikki taulut läpi kun niitä on niin perhanan paljon. Tästä seurasi tunnin kestävä kävelykierros galleriaa ympäröivässä puistossa, jonne oli veistetty monenmoisia patsaita aina  Leninistä Staliniin ja maaorjiin. Pappa halusi välttämättä kertoa kaikki mahdolliset tietonsa suurista  historian henkilöitä ja lopuksi siteerasi tovin Pushkinia. Hän jopa kutsui minut teatteriin katsomaan Bulgakovin näytelmää vaimonsa kanssa mutta kieltäydyin kunniasta, koska olin sopinut meneväni tuttavieni kanssa viettämään iltaa. Pääsiäissunnuntaina aurinko paistoi ja puolet Moskovasta oli kokoontunut Punaiselle torille mussuttamaan mäkkiruokaa. Viva la globalisaatio!

Luonnollisesti pieneltä draamaltakaan en voinut välttyä, koska olenhan.. no, minä. Ensinnäkin etsin hostelliani tunnin sateessa (tämän seurauksena kärsin viikonloppuna pienimuotoisen flunssan) ja kun lopulta löysin paikan päälle, nainen, joka samalla kirjoitutti nimensä mustalle listalleni, tokaisi siihen tuttuun, tylyyn, haista-vittu, venäläiseen tapaan, että meillä ei ole sinun varaustasi täällä, näkemiin. Hänen päätään ei kääntänyt edes se, että he olivat lähettäneet minulle tilausvahvistuksen sähköpostitse. Onneksi hän sentään antoi vihjeen, että alakerrassa on toinen hostelli, josta saattaisi löytyä vapaa sänky. Ja niinhän siinä kävi, että sinne jäin vaikkakin maksoin huomattavasti liikaa mutta muutakaan vaihtoehtoa ei siinä vaiheessa ollut. Samana iltana olin tuttavieni luona järjestetyissä illanistujaisissa ja otin saksalaisen kaverini kanssa taksin, pimeän taksin, koska virallisia ei Moskovassa yksinkertaisesti ole. Peukku pystyyn ja sillä mennään. Koska en erityisesti välittänyt jäädä kuljettajan kanssa autoon kahden neljältä yöllä sanoimme, että vie ensin minut ja sitten tämä nuori herra tässä. Toisinhan siinä tietenkin kävi. Heti kun Oliver oli jäänyt pois kyydistä alkoi se pahaenteinen voi-kun-olet-kaunis-onko-poikaystävää-vaikka-olen-vanha-niin-vielä-hoksottimet-toimivat-sängyssä-paskan jauhanta. Luojan kiitos en sentään päätynyt minnekään lähiöön vaan ihan pyydettyyn osoitteeseen. Ainut vain, että kun yritin poistua autosta niin uzbekistanilainen kuskini lukitsi ovet ja nappasi ranteestani kiinni pyytäen etten menisi ihan vielä. Toinen käsi nousi pitkin reitta ja siinä vaiheessa adrenaliini virtasi niin paljon että mottasin miestä nenään, joka alkoi onneksi vuotaa. Sain oven auki ja juoksin niin perkeleesti.  Päästyäni hostellin sisäpihalle tajusin, että ovikello on rikki, ja kukaan ei tajua avata ovea. Nukutaanko kadulla? Soitin pari puhelua ja loppujen lopuksi pääsin sisään. Tärisin, rauhoituin, nukuin ja heräsin 12 tuntia myöhemmin melkolailla shokista toipuneena. Sunnuntaina matkalla rautatieasemalle ilmassa oli ahdistavaa sähköä, kun metroasemat oli miehitetty mellakkapoliisin joukoilla kypärät ja kilvet kiillotettuina ja valmiina toimintaan. Alatasanteella huusivat ja riehuivat Kazan Rubinin kannattajat, ylätasanteessa kotijoukkue Moskovan Dynamon. Hipsin muiden "normaalien" ihmisten mukana pois alta ennen kuin esileikit ennen illan peliä alkoivat.

Moskova on mielenkiintoinen, loistava, erityisellä lailla kaunis mutta vaarallinen kaupunki. Paljolta paskalta voi välttyä mutta joskus on lähes väistämätöntä, että juttuja sattuu. Tuttavani Ricardo asui kaupungissa aikoinaan pari vuotta ja tästä kokemuksesta viisastuneena varoitti menemästä tiettyyn alikulkutunneliin, joka yhdistää kolme isoa rautatieasemaa (Kazanskij, Jaroslavskij ja Leningradskij vakzal). Kyseisessä tunnelissa hengailee kovaa jengiä mm. Kaukasuksen alueelta. Ilmeisesti heillä ja poliisilla on sopimus, että tietyn ajan joka päivä poliisi sulkee silmänsä siltä, mitä ympärillä tapahtuu ja jengit voivat rauhassa ryöstää ihmisiä, kunhan lopun päivästä homma on rauhallista (ja luonnollisesti virkavalta saa rahallisen korvauksen vapaamielisyydestään). Ricardo-parka joutui rosvojen käsiin väärään aikaan väärässä paikassa ja menetti kokonaiset 500 ruplaa (n.10€), tämäkin summa saatu aseella uhaten. Tästä kaikesta huolimatta olisin mielelläni valmis muuttamaan Moskovaan joskikin aikaa. Tosin Moskovassa asuminen on kivaa vain, jos on rahaa, koska kaikki maksaa maltaita, varsinkin asuminen.

Moskovalainen suurensuuri  puisto noin 20 km keskustasta

Karaoke-iltama Kazanissa

Park kulturi ja kuuluisat patsaat

Toisenlaista Moskovaa

Ei sillä, etteikö Kazanissakin sattuisi. Olin sunnuntaina oopperassa katsomassa La Traviataa. Menin kotiin ja myöhemmin sain puhelun kaverilta: "Ootsä hengissä??!" Hetki sen jälkeen, kun olin poistunut teatterin edestä, joku vastuuntuntoinen nuorimies oli kaahannut autollaan katua poikittaissuunnassa ties minne, päätyen lopulta jalkakäytävälle, aiheuttaen yhden matkustajan ja yhden kadulla seisoneen tytön vakavan loukkaantumisen. En tiedä, kuoliko jopa jompikumpi. Tästä kaikesta jännistyksestä huolimatta olo on kevyt ja helpottunut. Sushi maistuu. Vodkanjuominen on rauhoittunut. Kiva maa on. Homma rullaa tai kusee täysin.