Summer is crazy.

Helle ja perhoset, siitepöly ja hyttyset. Siinä se kesä nyt on. Tasan kaksi viikkoa ja olen ilmassa. Helsingin yläpuolella. Toivottavasti myös jossain vaiheessa turvallisesti maassakin. Viimeinen kuukausi on mennyt aikaa tappamalla läpi. Sosialisoitua ei jaksa, kun tietää, että kohta se loppuu tämäkin prosessi saati sitten tehdä mitään tuotteliasta. Olin jo niin tylsistynyt, että menin katsomaan kehonrakennuksen MM-osakilpailua. Täytyy myöntää, että ainakin siinä hetkessä se oli antoisa kokemus. Viisi ja puoli tuntia silkkaa liharallatusta: massiivisia hauiksia, kolossaalisia pakaroita, teräksen kovia vatsalihaksia, kiristettyjä reisiä jne. Sen illan jälkeen mitään muuta ei silmissä vilissyt kun kuparin hohtavaksi maalatut muskelit. Tähän epätoivo ihmisen joskus ajaa. Tasapainoa tälle korkeakulttuurikokemukselle hain juutalaisen musiikin festareista.

Jokseenkin vetämättömän alkukuun jälkeen tapahtumat seurasivatkin sitten toisiaan. Ensin mentiin jälleen kerran dachalle kalastamaan, syömään, juomaan, puhumaan paskaa, laulamaan... Sitä samaa vanhaa. Sain Sergeiltä lahjaksi paitsi Martti Laarnin kirjoittaman "suomalaisen klassikon" (googlettakaa Martti Laarni. Sergein mielestä olen käsittämättömän sivistämätön kun en tunne näin merkittävää suomalaista klassikkokirjailijaa) myös Sergein isän 30-luvulla pikkupioneerina käyttämän jumppatakin. Kamalan rumahan se on mutta tunnearvoa ei voi esteettisyydessä mitata. Sergei ja kämppikseni Maruis väittelivät kolmisen tuntia siitä, onko öljy peräisin dinosauruksien verestä vai jostain muualta, minkä seurauksena Marius lopulta sammui metsään, josta hänet kävin poimimassa lähdön hetkellä. Pian tämän reissun jälkeen lähdin Ekaterinburgiin (ent. Sverdlovsk) tapaamaan vanhempiani, jotka olivat varanneet meille maailman epäkäytännöllisimmän hotellin tehdasalueen sydämestä, toisin sanoen, varsin syrjäiseltä alueelta. Kahden tunnin helteessä haparoinnin jälkeen löysin vihdoinkin perille ja siitä alkoi sitten se perinteinen ruuvin kiristely, kun jouduin paimentamaan kahta muoniolaista eläkeläistä. Kriittisemmäksi tilanteen teki se, että nyt kun olen vuosien aikana, vanhempieni tietämättä, kehittänyt itselleni jonkinmoisen nikotiiniriippuvuuden, joka useimmiten iskee varsinkin jos vituttaa tai stressaa, niin vähän siinä hermostutti paikoitellen.Vaikka toisaalta, olihan isää ja äitiä kiva nähdä ja puhua pitkästä aikaa suomea.

Bongaa turistit.

Saimme tehtyä päivän kestävän excun oppaineen ja autonkuljettajineen Aasian ja Euroopan rajalle sekä tsaariperheen haudalle, jonne oli pystytetty luostari ja monen monta kirkkoa, valokuvanäyttely sekä piirakkapuoti. Alueelle ei päässyt, jollei pukenut päällensä kietaisuhametta ja peittänyt päätään ja olkiaan hilkulla. Myös isäni verhottiin hameeseen. Asialleen omistautunut, ärsyttävänkin tiukasti bileiden pukeutumiskoodiin suhtautuva munkki seurasi tarkkaavaisesti tätä prosessia ja antoi selväsanaisia ohjeita. Ärsyttävä, vihainen, pyhä, pieni mies! Matkalla paikasta toiseen oppaamme Olga ja autonkuljettajamme, entinen armeijan kapteeni, Aleksej kertoivat tarinoita Ekaterinburgin historiasta. He kertoivat 1700-luvulla Uralilla vallinneesta kultakuumeesta ja siitä kuinka kaikki kulta lopulta lähetettiin Pietariin ja rahat tuhlattiin viinaan ja naisiin: tsaarin aikaan läntiseltä Venäjältä, Ukrainasta, Puolasta, Baltian maista ja Valko-Venäjältä Siperiaan passitetuista vangeista, jotka vaelsivat koko matkan jalkasin tuntemattoomaan määränpäähänsä kauas pois kotoa ja suutelivat hyvästiksi Euroopan ja Aasian rajalla kököttäviä rajakiviä: mafiasodista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (suurin osa silloisista mafian johtohahmoista on kovia tekijöitä nykyvenäjän politiikassa ja talouselämässä), Uralin vuorille kadonneista nuorista, joiden ruumiit löytyivät mutta kuolinsyytä ei vieläkään tiedetä (pelottavan salaperäisestä tarinasta on Hollywoodissa valmistumassa käsikirjoitus ja elokuva) sekä suurista luonnonvaroista, joita Uralilta on kuljetettu mm. Vapauden patsaan rakennusaineeksi.

Eurooppa..

..Aasia

Tsaariperheen hauta.

Saavuttuamme 18-tunnin junamatkan jälkeen Kazaniin aloimme harrastaa vodkan juomista ja elämän tärkeiden kysymysten pohtimista. Suunnitelmissamme oli lähteä Volgan risteilylle mutta se suunnitelma kaatui ukkosmysrkyyn. Vähän harmitti mutta sitten helpotti, kun kävi ilmi, että juuri samainen laiva upposi jokeen samalla reitilla aikalailla tasan vuosi sitten. Kohtalo puuttui siis peliin ja kierrätin vanhempiani ympäri kaupunkia. Tänä aamuna sain pakattua heidät lentokoneeseen ja aloitan kohta puolin pakkaamisen tulevaa Pietarin viikkoani varten. Siitä tulkoon viimeinen seikkailuni ennen kauan odotettua kotiinpaluuta.