Venäjän Venetsia

Joku hullu.

Pietari. Kaupunki Nevan rannalla. Entisaikojen tsaarien ylpeydenaihe, neuvostoajan "aristokraattinen häpeäpilkku". Entinen Leningrad, missä Brad Pitt raikaa; suihkulähteet,mahtipontiset palatsit ja puutarhat seuraavat toisiaan; turistit tungeksivat Ermitaasissa ja Nevkij prospektilla, suurella kapitalismin päänäyttämöllä; legendaariset venäläiset rock-yhtyeet kapinoivat systeemiä vastaan; uuden sukupolven hipster-nuoret kokoontuvat laulamaan karaokea savuisiin baareihin; uhkarohkeat suomalaiset matkaajat ottavat ensimmäisiä askeliaan itärajan tällä puolen ja viikon jälkeen luulevat tietävänsä kaiken Venäjästä; missä tuntee olevansa eurooppalaisessa kaupungissa, joka tunnelman ja materialistisen kehityksen tasolla on yhtä kaukana Kazanista kuin näiden kahden väliin kertyy kilometrejä. Tarkalleen ottaen siis reilut 1200,  kaksi ja puoli tuntia lentäen, vuorokausi junalla köröttäen.

Vasilin saari.

Sataman tuntumassa oli omaa glamouria.

Kävin ensimmäisen, ja viime viikkoon asti ainoan, kerran Pietarissa reilu kahdeksan vuotta sitten. Aivan kuten Moskova, myöskään Pietari ei tuolloin säväyttänyt loistollaan vaan olin lähinnä tarrautunut kauhusta kankeana ainoaan venäjän kielen taitoiseen Titaniciini eli isääni, jonka kanssa olimme matkustaneet junalla Kazhakstanista saapunutta tätiäni vastaan. Voihan olla, että vielä tuolloin Venäjän eurooppalaistumisprosessi oli pahasti kesken ja sen vuoksi kaupunki tuntui niin eilaiselta, harmaalta, sekavalta, pelottavalta(Moskovan kohdalla TIEDÄN että näin olikin). Joka tapauksessa nykyään kielitaitoisena, Kazanin mullassa rämpineenä "ammattilaisen" oli huomattavasti helpompi tutustua kaupunkiin ja sen ihmisiin, jotka ilmiselvästi rakastivat ja olivat hyvin ylpeitä kotikaupungistaan: "Pietari on Venäjän kaunein kaupunki, paljon sivistyneempi kuin se hiivatun rahanahne, kiireinen Moskova!", julisti Vadim-niminen paikallinen, nuori asianajaja, jonka kanssa vietin rennon torstai-iltapäivän Pushkinissa ihaillen Katariina Suuren palatseja ja syöttäen oravia. "Jouduin muuttamaan Moskovaan töiden takia. Olin yksin - ilman perhettä, tyttöystävää ja tuttavia. Painoin duunia 12 tuntia vuorokaudessa ja ikävöin kotiin. Olin viemässä viimeisiä tavaroitani Pietarista Moskovaan. Ajoimme öistä moottoritietä tyttöystäväni kanssa kun yhtäkkiä auto heitti muutaman kuperkeikan ja jäi makaamaan katolleen tien reunaan. Järkyttäväähän se oli mutta minä olin onnellinen: tämä oli merkki, ettei Moskovaan kannata muuttaa ja jäin rakkaaseen Pietariini." Eipä pietarilaisia voi pullistelustaan kovinkaan moittia. Kerrassaan upea kaupunki! Mieleeni tuli Helsinki mutta reilusti mahtipontisempi ja isompi, noh, venäläisempi.

Vihreä Elagin-saari.

Asuin ensimmäiset kolme päivää kahden suomalaisen konsulivirkailijan kanssa. Pojat jaksoivat vääntää väsyneellee matkalaiselle jos jonkinmoista pöperöä, tarjota mahdollisuuden peseytymiseen, nukkumiseen, EM-futiksen seuraamiseen ja laastareihin, jotka olivat enemmän kuin tervettulleita ensimmäisten päivieni aikana, koska kävelin arviolta 20 kilometriä päivässä. Viikonlopun aikana olin ehtinyt vaeltaa viehättävän Vasilin saaren päästä päähän, ihailla suomenlahtea laivasatamassa ja kuolleiden vauvojen halki leikattuja päitä lasipurkissa Kunstkamera-nimisessä museossa (Muutakin jännää sieltä löytyi. Pietari I oli kiinnostunut anatomiasta ja eläintieteistä ja keräsi aikamoisen kokoelman epämuodostuneiden lasten ruumiita, siamilaisia kaksosia, kaksipäisiä lehmänvasoja, aivoja, keuhkoja munuaisia... Siellä ne ovat lilluneet satoja vuosia kellertävässä liemessään.), ottaa ensimmäisen kosketukseni Pietarin yöelämään (Novaja Gollandija eli uusi Hollanti oli entinen tehdasalue ja juuri kulttuurikeskukseksi muutettu hipster-miljöö, jossa indie-musiikki soi ja aurinko paistoi. Sieltä päädyin muutaman mutkan kautta pimeään kapakkaan, josta minut ja seuralaiseni ohjattiin valomerkin jälkeen aamu kuuden ja seitsemän välissä ulos), jota luonnollisesti seurasi paha olo ja väsymys, mikä tosin ei estänyt minua suhaisemasta kaupungin pohjoispuolen mahtaviin, vihreisiin puistoihin rauhottumaan. Luonnollisesti kävelin sielläkin ihan perkeleesti. Kazanissa kun ei kovinkaan ole panostettu viheralueisiin niin olin kuin edenin puutarhassa, vaikkakin krapulassa. Raskas sunnuntai mutta kannatti. Suosittelen kaikille, että skippaatte suosiolla Ermitaasin ja vietätte enemmän aikaa vihreän keskellä.

Novaja Gollandija.

Krestin vankila.

Maanantai kun koitti niin keräsin kimpsut ja kampsut ja siiryin hostelliin. Tästä alkoi matkani yksinäisin ja ihanin osa. Aloitin aamut nauttimalla kuppsen Pauligin presidentti-kahvia retrohenkisessä vakiokuppilassani, josta sai maukkaita kaalipiirakoita ja muita herkkuja. Sitten siirryin omassa tahdissani kohti museoita, puistoja, palatseja, patsaita ja muistomerkkejä. Jouduin priorisoimaan sen verran, että mm. leipä-, vodka- ja hygienia museo jäivät tällä reissulla kokematta mutta niiden sijaan kävin Leningradin piirityksestä kertovassa näyttelyssä, luonnollisesti Ermitaasissa (jälleen yksi ns. pakollinen nähtävyys ja suoraan sanottuna ihmiset, ihan perseestä! Mitä järkeä on mennä jonottamaan tunniksi, haparoida läpi loppumattomien samannäköisten, joskin näyttävien, salien, pällistellä barokkimuotokuvia, vähän Rembrandia, vähän Picassoa ja sitten hirveessä päänsäryssä juosta henkeä haukkoa ulos?? Neljä mummoa pyörtyi siinä väenpaljaudessa. Itseä vitutti niin vietävästi. Haloo! Järki käteen. Älkää menko. Kukaan! Ikinä!), Dostojevski-museossa, jo mainitsemani juristin johdolla Pushkinissa, itsenäisesti Pietarinhovissa (jonne kannattaa mennä paikallisjunalla, jos haluaa säästää sievoisen summan selvää rahaa), Pietaripaavalin linnoituksessa, eläintarhassa täysin random-venäläisen pikku papan kanssa, jonka tapasin kököttäessäni puistossa, Krestin vankilan muurien ulkopuolella pällistelemässä kaltereita, niiden takana palavia pikku lamppuja sekä joen varrelle kerääntyneitä vankien omaisia, jotka heiluttelivat muurin ikävämmälle puolelle (Kresti on Venäjän pahamaineisimpia tutkintovankiloita, jonne on suljettu varkaat ja murhamiehet, mafia-toimijat ja lahjotut virkamiehet, ammattirikolliset ja ensikertalaiset amatöörit odottamaan tuomiotaan pahimmassa tapauksessa kahdeksikin vuodeksi. Onko tämä laillista? No eihän se ole. Siitä vain valittamaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.) Pelkoni siitä, että aikani Pietarissa yksin seikkaillessani olisi käyny liian pitkäksi osottautui täysin turhaksi. Pelkkä paikallaan istuminen omien ajatuksien kanssa kaupungissa, joka oli niin täynnä historia, tarinoita ja mahdollisuuksia oli jo ajanviete itsessään.

Pieatarinhovi.

Näkymä Pietarinhovin rannasta Suomenlahdelle.

Singaporelaiset veljekset veti Modern Talking'a.

Vakiokuppila.

Ermitaasi. Ihq.

Tiikeri kakkaa.

Iltaohjelmaksi järjestin karaoke-illan paikallisen Olegin kanssa, joka tosin opiskeli, haa, Tampereella. Häneen oli tarttunut jo ärsyttävää suomalaista pidättäväisyyttä ja kankeutta ja itsekin jannu myönsi muuttuneensa Suomessa oleskeltuaan ujommaksi ja epävarmemmaksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan alkoi tuntua vähemmän hohdokkaalta palata kotiin ja tajusin ensimmäistä kertaa myös, kuinka helvetisti tulen kaipaamaan Venäjää. Tästä huolimatta osasimme pitää hauskaa muun baariin kokoontuneen seurakunnan kanssa. Lähtöpäivää edeltävänä iltana oli totta kai riipaistava. Sivistyneestä ravintolaillallisesta päästiin yökerhoon, siitä hevosvaunujen kuljettamana McDonlad's:iin ja lopulta nukkumaan Marinski-teatterin kulmalle, kiitettävän pitkän välimatkan päähän hostellistani, jonne sitten silmät ristissä seuraavana aamuna raahauduin keräämään kamojani kasaan. Alkoi sataa tuntuvasti ja kirosin, että jouduin siinä mielentilassa vielä lentämään samana päivänä saati sitten raahaamaan matkatavaroitani läpi metroasemien bussipysäkille ja siitä lentoasemalle. Pulkovaan päästyäni tunsin onnistumisen riemua astuessani siihen samaan odotussaliin, jossa olin hikoillut lähes vuosi sitten elokuussa vielä täysin tietämättömänä, mikä minua edessä odotti. Olo oli rento voittajafiilis, kun ei tarvinnut hermoilla kieltä tai käytäntöjä. Portilla naureskelin kanssamatkustajien kanssa, kun odottamiseen tympääntyneet matkustajat ottivat kohtalon omiin käsiinsä ja marssivat tyhjän vastaanottotiskin puhelimeen ja alkoivat soitella ympäri lentokenttää, että "koska se kone lähtee ja miksei täällä ole ketään töissä?!". Ainakin neljä ihmistä huusi luuriin samanaikaisesti. Lopulta saatiin prosessi käyntiin ja pääsin pari tuntia myöhässä Kazaniin.

Aurinko laskee Tatarstanissa.

Seuraavana aamuna lähdimme datchalle viimeistä kertaa. Päivän sergeit olivat seuraavat: Nokia on myynyt Israeliin aseita kylmän sodan aikana, Mannerheim ei osannut suomea, koska oli oikeasti venäläinen, Pepsi on neuvostoliiton rahoittama ja käytännössä omistama tuotemerkki. Matkaeväät olivat perinteisten ruokien lisäksi neljä pulloa vodkaa, kolme pulloa sampanjaa ja viiniä, viisi litraa olutta, konjakkia sekä Sergein omatekoista kotipontikkaa. Noniin, kotona ollaan taas.


Suuren suuri kiitos vielä Antille, Miskalle, Lassille, Olegille, ja Vadimille sekä muille minusta Pietarissa huolehtineille! Mahtava reissu kerta kaikkiaan! Ja kaikille lukijoille totean seuraavaa: lopettakaa se Tukholmassa seilaaminen! Menkään herra isä Pietariin! Kaikki epäluulot on aivan turhia vaikkakin varovainen saa aina olla, missä vain.

Tämä oli viimeinen kirjoitukseni Kazanista. Torstaina se on ohi. Ihanaa! Kamalaa! Outoa. Kunhan pääsen Muonioon rauhoittumaan niin kehittelen vielä viimeiset kuuluisat sanani. Jonkinsortin loppuanalyysia siis tulossa. Sitten tarinat loppuvat.