Lunta turpaan.

Aluksi pahoittelut siitä, ettei suoleni ole sykkinyt tarvittavasti, jotta olisin saanut aikaiseksi päivittää viime viikkojen kuulumisia. Hohhohhoo ja ensi viikolla on jouluaatto. Tosin yritän unohtaa tämän tosiasian, koska vietän aaton Moskovassa lentokentällä. Toivon mukaan olen aamuyöstä perillä Barnaulissa ja pääsen nauttimaan setäni vaimon erinomaisen lihottavista, herkullisista Siperian erikoisuuksista. Odotan tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa, koska viimeiset viikot Kazanissa ovat todella koetelleet henkistä kipupistettäni.

Kolme viikkoa sitten istuin kantakapakassamme Starij Ambarissa, hakkasin päätäni pöytään ja tilasin elämäni ensimmäisen oluen. Olin (jälleen kerran) taistellut learnin agreementini kanssa, joka nyt viimeinkin on saatu allekirjoitetuksi tässä päässä. Taistelu kesti kolme kuukautta ja edellä mainitulla hetkellä olin valmis kuristamaan joko itseni tai yliopiston hallintohenkilökunnan, koska homma oli täysin jäissä. Jälleen kerran. Kiristelyn klimaksi huipentui hysteeriseen itkukohtaukseen, kun setäni soitti minulle Barnaulista ja ilmoitti että isoäitini oli mennyt ja kuollut. Löin nyrkkiä seinään, ulvoin ja vuolatin luultavasti viimeisenkin suolaisen pisaran, joka kyynelkanavistani irtosi nyyhkyttäen ja sössöttäen samalla itkuista venäjää puhelimessa sedälleni, joka toisteli venäläisen koruttomaan tapaansa "Da, da" todenmäköisesti ymmärtämättä sanaakaan. Muutaman unettoman yön jälkeen olin jälleen oma itseni kunnes seuraavalla viikolla saan uuden puhelinsoiton Barnaulista ja tiedon, että serkkuni vastasyntynyt lapsi oli kuollut synnytyksessä. Tästä ei seurannut varsinaisesti sen suurempaa draamaa mutta pakko myöntää että viimeiset viikot olen ollut hieman apea ja aikaansaamaton.

Tätä taustaa vasten vahempieni pikainen visiitti Kazaniin ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Tosin jouduin päivät istumaan tenteissa (jotka kaikki tungettiin samalle viikolle, ja joista kerrottiin "tenttiviikkoa" edeltävänä lauantaina)  En nyt aivan loistanut kv-suhteiden tentissä mutta toisaalta olin myös ainoa koko luokassa joka ei kopioinut vastauksiaan mukanaan tuomastaan Wikipedia-artikkelista. No, joka tapauksessa sain isäni laskuun illallistaa Tatarstanin kuuluisimman keittiömestarin omistamassa ravintolassa, jossa viini maksoi puolet koko kolmen henkilön illallisesta ja tilittämään fiiliksiäni ihmisille, jotka puhuvat kieltäni. Rakas äiti-kultani oli raahannut mukanaan Fazerin joulusuklaata, salmiakkia ja joulukalenterin (joka oli mitä ilmeisemmin napattu kiireessä Lapin Kansan välistä). Heidän lähtöiltanaan nautimme muutaman lasillisen vodkaa kunnes menetin tunnon jäsenistäni ja hoipertelin lumihangessa vaihtareiden pikkujouluihin, sieltä baariin jossa twistasin kolmeen asti kunnes totesin että nyt joudun ehkä poistumaan raikkaaseen talvi-ilmaan, minkä jälkeen oksensin lumihankeen ja otin taksin 200 metrin päähän kotiin ja nukahdin kämppikseni sänkyyn. Tyylikästä.

Viime viikolla minut kutsuttiin jonkinlaisen englanninkielisen juristikerhon tapaamiseen. En täysin ymmärtänyt, mikä kyseisen ryhmän missio tässä maailmassa on mutta ilmeisesti tarkoituksena oli keskustella oikeudellisista teemoista. Nnoh. Ensimmäisen tunnin ajan puhuimme alkoholista, toisen tunnin seksistä ja kolmannen tunnin aikana katsoimme 40-luvulla tehdyn, äärimmäisen tylsän jenkkileffan jossa 12 valamiestä pohtii, onko syytetty syyllinen vai ei. Ääntä ei tullut koska olimme kapakassa ja elokuva katsottiin läppäriltä ja näin ollen kukaan ei ymmärtänyt mitään. Elokuvan lopuksi ryhmän vetäjä kysyi lysymyksen, joka pakotti minut pyörittelemään silmiäni ja henkisesti voivottelemaan venäläisten käytännön älyä. Ja tässä vaiheessa muistutan: kyseessä oli juristeista koostuva kokoontuminen, jossa oli tarkoitus keskustella oikeudellisista kysymyksistä. Elokuvan teemaan sopiva kysymys olisi esim: Miksi on olemassa valamiesjärjestelmä? Sen sijaan hän kysyi: "Elokuvan lopussa alkoi sataa. Mitä se teidän mielestänne symboloi?" Joo moro. Mutta oli ihan hauskaa.

Tällä viikolla suurin osa vaihtareista lähtee joko pysyvästi tai väliaikaisesti kotiin. Jotkut sanovat tulevansa takaisin, toiset laskevat minuutteja siihen, kun Tatarstan on muisto vain. Toisilla vaihto meni putkeen, toisilla ei. Tästä ehkä äärimmäisin esimerkki Pierre, joka Kazaniin saapumisen jälkeen on A) kokenut edellisessä kirjoituksessani kuvatun salmonella-veri-ripuli-session B) jonka elämäni rakkaus-tyyppinen tyttöystävä jätti ensimmäisen kolmen viikon jälkeen (tästä seurasi sitä perinteistä parisuhdedraamaa, mustasukkaisuuttaa, huutoa, kyyneleitä pläpläplä. lyhyesti: koko paketti) C) joutui täysin syyttömänä oheiskärsijänä katutappeluun ja kärsi pieniä kosmeettisia vaurioita D) viimeisen kuukauden aikan onnistui kadottamaan lompakkonsa ja sen mukana 300€ edestä käteistä plus kaikki mahdolliset kortit. C'est la vie. Itse olen erittäin tyytyväinen siihen, että jään koko vuodeksi, koska pelkkä yhden lukukauden sessio olisi ollut aivan liian lyhyt aika ottaa kieli ja maan tavat haltuun. Muotoilen asian näin: syyslukukausi (joka muuten jatkuu vielä tammikuun loppuun asti) on ehdottomasti ollut se ikävä, mutta välttämätön, aika vaihdosta jolloin joutuu rämpimään uusien asioiden läpi, taistelemaan, kiroilemaan ja tottumaan erikoisuuksiin, jotka myöhemmin osoittautuvat normaaleiksi käytännöiksi. Kielen suhteen todettakoon, että syksyn jälkeen olen päässyt sihen pisteeseen että ymmärrän lähes kaiken mutta oma tuottaminen skrapaa. Oikiksessa homma nyt on niin pimeän peitossa etten edes lähde sinne sörkkimään. Totean vain että ensi lukukaudelle otan ehdottomasti enemmän venäläistä oikeusjärjestelmää koskettelevia kursseja ja skippaan kv-oikeuden.

Toinen poloinen vaihtari James joutui sairaalaan vatsataudin takia. Tosin tässä tapauksessa sairaalareissu ei ollut ihan välttämätön vaihtoehto mutta sen siitä saa kun asuu babushkan kanssa. Lisää tarinaa löytyy jannun kirjoittamasta artikkelista paikalliseen, englanninkieliseen sanomalehteen. http://kazanherald.com/2011/12/17/a-day-in-the-life-of-a-russian-hospital-patient/  Lopuksi toivotan, ja tämä jo tässä vaiheessa, koska myöhemmin en voi, rauhallista joulua! Tapaamme ensi vuonna ja jos joku saa lyhyen ja epäselvän soiton 24.-25.12. välisenä yönä niin se olen minä, Uralin metsikössä, ainoana henkiinjääneenä matkustajana lento-onnettomuudessa, joka tapahtui, koska edessä istunut idiootti puhui kännykkään, tutkamittarijarrukiihdytin sekosi ja pilotti otti liian monta rauhoittavaa lentopelkoonsa. Adieu.

Elämä on kaunis(?)

Izhevsk, kaupunki 300 kilometrin päässä Kazanissa, on syrjäinen epämetropoli, joka auttoi minua arvostamaan Kazania entistä enemmän ja kiittämään luojaani että asun (edes) täällä. Se on kaupunki, joka pitää sisällään udmurtteja, tehtaita, hullunkurisen homoklubin, coffee blek- nimisen kahvilan, josta saa erinomaisia kakkuja, kivan kirkon, jonne menin lämmittelemään jäätyneitä jäseniäni ja nauvostoarkkitehtuuria kaikessa masentavuudessaan. Se oli kylmä, outo, laiska, hauska ja alkoholipitoinen viikonloppu.

Ensimmäinen hahhahhaa: etäisyys Kazanin ja Izhevskin välillä on edellämainittu 300+ km. Junalla matka taittuu hitaasti mutta varmasti kuudesssa tunnissa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingistä Jyväskylään on suurin piirtein sama matka ja VR lupaa puskuttaa määränpäähän kolmessa tunnisa. Seisoimme viisi minuuttia ennen Izhevskiä pienen pitäjän kurppaisella juna-asemalla tunnin. Ihmiset, tiedän että VR on paska, se ei toimi, se on kallis, junat myöhästelee plaplapla, mutta olkaa onnellisia että meillä se on. Oikeesti. Oli jokseenkin huvittavan masentavaa seurata kun iso rekka kuoppaisella maantiellä paineli mennä junan ohi. Harkitsin matkustamista sukuloimaan Barnauliin junalla mutta harkitsen uudestaan koska en välttämättä pysty asumaan neljää päivää siinä peltikopperossa.

Toinen hahhahhaa: hotelli. Saavuimme iltamyöhään pimeälle kujalle keskelle ei-mitään. Astuimme sisään hotellin aulaan, joka yllätti marmorilattioineen ja kattokruunuineen. Herraisä! Tämähän on eurooppalaista tasoa. Tai sitten ei. Hissillä pääsi kolmanteen kerrokseen ja voilà! Siinä sitä ollaan taas todellisuudessa. Rämä mikä rämä. Niiiiin venäläistä! Luodaan illuusio panostamalla julkisivuun, tarkemman tarkastelun jälkeen totuus osoittautuu varsin toisenlaiseksi. Mutta kyllä siinä huoneessa nyt kolme yötä pystyi viettämään. Vähän tosin oli kylmä ja suihku niin ja näin mutta elämys sekin. Illalla painelimme homoklubille, toiselle klubille ja neljän jälkeen nukkumaan. Keskipäivän aikoihin otimme taksin, söimme aamupalan kiertelimme katsomassa paikallisia nähtävyyksiä, söimme lisää, menimme hotellietkojen kautta jälleen klubille, heräsimme keskipäivän aikoihin, otimme taksin, söimme, joimme, söimme, keilasimme, menimme nukkumaan, otimme taksin, nousimme junaan, pääsimme Kazaniin, menin nukkumaan. Siinä oli se reissu.

Tämän elämysmatkan jälkeen sain vatsataudin ja vietin pari päivää sängyssä ja vessassa. Kämppikseni Artjom, joka on kaksi kuukautta selittänyt olevansa juutalainen (jewish oli sana jota hän käytti) ja joka sittemmin osoittautuikin Chuvashkiksi (sarjassamme Venäjän etniset vähemmistöt), meni ja soitti monista kielloistani huolimatta ensiavun kotiimme klo 23 illalla. Siinä sitten oli ihan hirmuisen kiva alkaa kuvailemaan kipuani venäjäksi kyrpiintyneille hoitajille, joita ei todellakaan olisi tarvittu. Jossain vaiheessa minut käskettiin mennä vatsalleni sängylle. Siinä makasin ja hupsistakeikkaa, joku iski ruiskeen vasempaan kankkuseeni. Älkää kysykö mitä se oli, vain luoja sen tietää. Sen voin vain sanoa, että olin niin vihainen Artjomille koko episodista että pidin pari päivää mykkäkoulua. Kolmantena päivänä jannu ilmoitti lähtevänsä kolmeksi viikoksi jonnekin opiskelemaan ja tällä aikaa sain puhelun kaveriltani Mariukselta että olemme saaneet kämpän aivan keskustasta. Edessä oli siis nopea muutto ja heihei Artjomille, busseille, aamuruuhkalle, neuvostobetonille ja alakerran afrikkalaisille ilotytöille. Kämpän löytyminen ei olisi voinut tulla parempaan aikaan koska samalla viikolla alkoi talvi. Yhdessä päivässä. Lumi ja pakkanen tuli jäädäkseen ilman sitä masentavaa harmaata loskamarraskuuta.

Koen kuitenkin olevani suhteellisen onnekas, koska epäilyttävän ruiskeen lisäksi muuta draamaa ei sattunut. Nimittäin!! Ranskalainen Pierre sai viikko sitten salmonellan, joutui sairaalaan ja vietti siellä viikon menetettyään puoli litraa verta ripuloimalla. Sairaalaa kuvailisin sanalla keskitysleiri: hiljainen, syrjäinen, pimeä, kolkko, kylmä. Potilaat eivät saa ruokaa vaan omaiset käyvät ruokkimassa heidät. Jos omaisia ei satu olemaan niin... no se on sitten siinä. Onnistuimme lahjomaan yhden hoitajista, jotta Pierre saisi käyttää huoneessaan tietokonetta ja joku henkilökunnasta toisi ruokaa. Maksoi 200 ruplaa (siinä 5 €:n paikkeilla). Eli ei sairaalaan!!! Mielummin sitten vaikka poppamiehen puheille mutta ei jumalauta sairaalaan!

Hotellihuoneen suihku

Hotellihuone ja pojat.

Ja ekstravatti kaupan päälle.

Kazan talvella.

Uudessa kämpässä olen nyt asunut viitisen päivää ja ai että on elämä helpottunut! Nykyään pystyn ehkä raahautumaan tunneillekin kun ei tarvitse säätää aamuruuhkassa. Yhteiselo toimii erinomaisen hyvin. Vuokraisäntämme luulee tosin, että olemme naimisissa. Oli pakko hieman improvisoida, koska herra ilmoitti, ettei vuokraa kämppää vain joillekin random-opiskelijakavereille. Nuori aviopari, jees please. Ainiin, muistinko mainita ettemme myöskään tupakoi... Ehkä muutama kysymys herää kun hän huomaa, että nukumme eri sängyissä ja parvekkeelta löytyy tuhkakuppi täynnä poltettuja savukkeita. Sitten selitellään. Avioliitoista puheen ollen, eilinen illanvietto osoittautui varsin mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa kun venäläinen ystäväni Anja ketoi että: A) lähtee viikon päästä Texasiin kuusi kuukautta sitten netistä löytämänsä sulhasensa luo (pakko valoittaa sen verran että ei, mies ei ole nelikymppinen, säälittävä paska vaan ihan mukiinmenevä nuorimies) B) häät ovat tammikuun alussa ja Green Card hakusessa C) tuleva morsian ehdotteli MINULLE että viettäisimme kiihkeän yön yhdessä. Imartelevaa... mutta samalla äärimmäisen outoa. Venäläisten naisten avioitumispaineita ei voi verrata mihinkään länsimaiseen Bridget Jones- tyyppiseen sinkkukriisiin: 25-vuotias, sinkku ilman lapsia on vähän niinkuin pilaantunut maito, ei hyvä. Se on surullinen, epänormaali ilmiö. Mene hoitoon!! Tämän takia, 20+ naisilla on jokseenkin suuri kiire löytää unelmiensa mies tai mies ylipäänsä. Kalju, juoppo ja möhömahainen, väkivaltainen idiottikin käy kunhan ei tarvitse jäädä yksin. Tästä johtuen eurooppalaiset nuoret miehet ovat melkoisen haluttua saalista. Kämppikseni saa keskimäärin neljä tekstaria päivässä erinäisiltä naisilta: "Oi, olen niin rakastunut, kaipaan sinua, mennään naimisiin plaplapla.." Eli rakkaat miespuoliset ystävät, kun keski-ikä koittaa ja paniikki avioitumisesta iskee niin ei muuta kuin aeroflot alle ja suunta kohti syvää Venäjää, täältä saa rumempaakin rumempi poikamies kauniinpaakin kauniimman, terveen parikymppisen kissan helposti kuljetettua kainalossa kotiin. Eurooppa on kova sana, se kompensoi KAIKKI puutteet.

Jouluksi en tule kotiin. Lähden käymään Barnaulissa, viehättävässä pikkukaupungissa, Siperian jäisessä sydämessä. Sukulaiseni tuntien, joulusta ja uudesta vuodesta tulee iloinen tapahtuma pitäen sisällään paljon ruokaa ja juomaa, tanssia ja laulua, elämänfilosofointia ja omistuista huumoria, pakkasta ja hyisen ulkohuussin pihan perällä. Jipii. Perille toivottavasti pääsen ehjin nahoin, Utair on kuulemma Aeroflotin jälkeen toiseksi luotettavin lentoyhtiö. Kuulostaa lupaavalta.

Vodkaa ja sirkushuveja - kultturelli lokakuu

Viimeisten viikkojen aikana olen käynyt kolme kertaa baletissa ja kerran (eilen) Kazanin filharmonian konsertissa, opetellut valmistamaan borshia, espanjalaisen munakkaan ja ranskalaisen valkosipulileivän, taistellut armottomasti byrokratian kanssa ja sen seurauksena paitsi polttanut myös juopotellut tavallista enemmän. Aloitetaan siitä byrokratiasta.


Tarinan alku sijoittuu kauas, kauas historiaan. Oli syyskuun puoliväli. Minun täytyi solmia ns. learning agreement eli sopimus johon listataan kaikki kurssit jotka aion täällä suorittaa. Tämä paperi oli lähetettävä Turkuun ja siellä jälleen allekirjoitettava ja sitten lähetettävä takaisin, jotta voin saada siitä kopion, jotta voin raportoida apurahasta päättävälle elimelle, jotta en saa 10 000€ karhukirjettä, koska en ole virallisten tietojen mukaan suorittaut mitään ja jotta en tämän seurauksena hirttäydy jnejnejnejne...Nnnoh, menin kv-toimiston johtavan virkamiehen F. Khaidarovin puheille, näytin kaikki mahdolliset paperit ja kerroin olevani nimenomaan tämän vaihto-ohjelman opiskelija. Herra printtasi ulos paperin ja sanoi että tule huomenna niin allekirjoitellaan. Seuraavana päivänä sopimus allekirjoitettiin ja leimat lyötiin. Tein sen klassisen virheen ja ehdin jo ajatella että "haa, tämähän kävi sukkelasti". Joo ei. Huomasin että tarvitsen myös toisen allekirjoituksen ohjelman koordinaattorilta (myöhemmin kävi ilmi että tämä ei ollutkaan oikea henkilö vaikka minut sinne ohjattiin ja kovasti oltiin valmiina papereita rämplämään) joka iloisesti ilmoitti että a) paperi jonka KV-TOIMISTON JOHTAVA VIRKAMIES, SIIS PÄÄJEHU, SIIS MIES JONKA PITÄISI TIETÄÄ KAIKESTA KAIKKI, oli allekirjoittanut ei ole pätevä tämän vaihto-ohjelman yhteydessä ja tarvitsin kuulemma aivan toisennäköisen lomakkeen b) sopimuksesta puuttui ns "akateemiset tunnit" (lyhennän ne tästä lähtien sanalla tunti) eli yksiköt joilla mitataan kurssien työmäärä, vähän niin kuin opintopisteet. Hän sanoi että minun tulisi laskea kuinka monta tuntia mikäkin kurssi on ja muuntaa ne sitten opintopisteiksi. Tässä kohtaa haluaisin huomauttaa, että en koskaan aikaisemmin ollut kuullutkaan mistään perkeleen akateemisista tunneista ja en todellakaan osannut muuntaa niitä opintopisteksi. Kysyin asianomaiselta miten tämä homma tulisi suorittaa ja hänkään ei tiennyt, hän soitti Khaidaroville, tämä ei tiennyt, Kahaidarov soitti jollekin, joka ei tiennyt ja joku puhelu vielä jonnekin tehtiin kunnes päädyttiin siihen lopputulokseen että minun ei ehkä sittenkään tarvitse tähän urakkaan ryhtyä, koska se tuottaa ongelmia niillekin, joiden TYÖTÄ tällaisten asioiden hoito on. Sovittiin että palaan kahden viikon päästä ja he selvittävät asiat ja voimme allekirjoittaa sopimuksen. Menin ja vedin pääni täyteen vodkaa.

Palasin kahden viikon päästä. Nainen sanoi että oikeastaan se lomake, jota olin käyttänyt ja joka viime kerralla oli tuottanut niin paljon eieieieiei-reaktioita onkin  ihan jees ja neropatit olivat laskeneet akateemiset tuntinsa paperille. Sain jälleen allekirjoituksen ja leiman Khaidarovilta ja onneksi kysyin, kuka on oikeustieteelllisen tiedekunnan koordinaattori jolta voisin kinuta allekirjoitusta. "Yllättäen" hän ei tiennyt ja etsi nimen internetin avulla (huom GOOGLESTA). Läksin miehen puheille. Hän ei ollut paikalla. Kukaan ei tiennyt koska tulee. Nainen toimistossa sanoi että toinen nainen tietää toisen naisen joka tietää toisen naisen joka tietää mistä miehen tavoittaa ja kaikki tarvittavat naiset olivat kirjastossa tms. Palasin seuraavana päivänä paikalle ja tapasin kyseisen, erittäin asiallisen herran joka kysyi ensimmäisenä, miksi en ole tullut aikaisemmin. Kerroin että kukaan ei ole kertonut kahden kuukauden aikana että tällainenkin paikka on edes olemassa. Join pari viikkoa sitten tunnin teetä kv-oikeuden laitoksen johtavan professorin kanssa ja keskustelimme opinnoistani, olen kysynyt lukemattomia kertoja kv-toimistosta ja oikiksen kansliasta apua ja misään vaiheessa kukaan ei ole hoksannut kertoa, että on olemassa paikka, josta voin saada tuutorin, tietoja kurssien sisällöstä ja siitä miten loppujen lopuksi tulen mitäkin suorittamaan. Hän totesi: "Joku on ilmeisesti tehnyt virheen". KIITOS!!. Annoin sopimuksen allekirjoitettavaksi ja hän lupasi hoitaa asian samana päivänä ja faksata sopimuksen Turkuun. Maanantaina sain puhelun miehen assistentilta, joka halusi keskustella kanssani, koska sopimuksessa on jotain mätää. Saavuttuani paikalle he kertovat, että olen kuulemma laskenut akateemiset tunnit päin persettä. Totesin vain, että itse asiassa tämän laskutoimituksen on tehnyt kv-osaston päällikkö eikä minulla ole siihen osa eikä arpaa. Onneksi tällä kertaa he lupasivat itse keskustella asiasta ties kenenkä kanssa eivätkä, kuten tavallista lähettäneet minua asialle operoimaan käsitteiden ja prosessien kanssa joita en ymmärrä, ja joita heidän tulisi ymmärtää mutta eivät ymmärrä. Joka tapauksessa sain tuutorin,  ilmeisesti osallistun englanninkieliseen oikeustapauskilpailuun ja ainakin minulla on nyt paikka mistä kysyä asioita luottaen siihen että saan myös paikkaansapitäviä vastauksia, joten kaikki hyvin. Lopulta. Viiden viikon  paskassa sukeltelun jälkeen. Huvittavinta on, että minua pyydettiin täällä ollessani tarkkailemaan venäläistä koulutusjärjestelmää ja raportoimaan, jos mahdollisesti havaitsen siinä puutteita tai ongelmia. Haha, hoituu...

Toinen episodi liittyy viisumiasioihin. Vein toimistotantalle tarvittavat paperit n. 6 viikkoa sitten. Kysyin  tarvitaanko passiani. Ei tarvita, kopio riittää. Viisumin piti olla valmis kolmen viikon kuluttua. Neljän viikon jälkeen, viime maanantaina menin toimistoon. Kysyin onko viisumini valmis. Täti vastaa että en ole kuulemma antanut valokuvia enkä maksanut vaadittavaa maksua. Vastasin että kyllä olen. Et ole. No olempa. Et ole. Katsoin pöydälle, näin kopion passistani, valokuvat, AIDS-todistukseni ja viisumisen saamiseksi vaadittavat 1500 ruplaa tädin eväspakin vieressä pöydä kulmalla juuri kriittisessä vaiheessa tippuakseen roskakoriin. Osoitin näkemääni ja sanoin: "Ei taida viisumi olla valmiina" Hän vastasi ettei voinut tehdä mitään koska en ollut jättänyt passiani. Muistutin häntä, että kun kysyin passista, vastaus oli viime kerralla kielteinen. Jätin passini toimistoon ja odottelen nyt että mitä tuleman pitää. Kuulemani mukaan täti oli murahdellut koko päivän kun kaikki jostain syystä haluavat viisuminsa samalla viikolla. Kysymys kuuluu: miksi helvetissä sanot kaikille että viisumi on valmis kolmen viikon kuluttua jo et kerran siihen mennessä ole jaksanut liikuttaa evääsi kohti miliisilaitosta????!!!!! Siellä se nyt on. Toivottavasti eivät hukkaa. Niitäkin tapauksia on nimittäin nähty. Jokaisen opiskelija yhteydessä protokolla on eri: joku saattaa joutua allekirjoittamaan 10 paperia, joku ei allekirjoita mitään, jollekin viisumi maksaa 3000 ruplaa, toiselle puolet vähemmän. Ja kaikki tapaukset pitäisi kaiken järjen mukaan hoitaa kuitenkin samalla rutiinilla.


Kaiken tämän sirkuksen jälkeen olen tullut seuraaviin loppupäätelmiin: 
1. Venäjällä on turha miettiä, miksi jokin asia on niin kuin se on. Koskaan et saa sitä selville. Ja ne ihmiset jotka asioita hoitavat, eivät itsekään tiedä miksi. Ihmisiä ei yksinkertaisesti ole opetettu ajattelemaan itse vaan joku määräys tai auktoriteetti sanoo miten homma menee ja sen mukaan ihmiset toimivat pystymättä imrovisoimaan matkan varrella. Sama mentaliteetti on havaittavissa myös yliopisto-opetuksessa. He kysyvät mielipidettäsi ja antavat sinulle vastauksen valmiina. Viime viikolla olin kuulemma sitä mieltä, että kirjoja ei tulisi lukea, koska ne valmistetaan paperista ja paperi valmistetaan puusta ja metsät katoavat, joten puuta tulisi säästää ja käyttää tärkeämpiin tarkoituksiin. Eli kirjat ovat syy siihen miksi metsät katoavat.


2. Yksi syy, miksi niin monet venäläiset (miehet) ratkeavat alkoholismiin on arvatenkin se uskomaton sirkus, joka pyörii arjen ympärillä. Tämän sirkuksen päätähtinä loistavati edellisen kohdan ihmiset, jotka eivät tiedä mistään mitään ja käskevät sinua ottamaan selvää toisilta ihmisiltä, jotka eivä tiedä mistään mitään sekä miljoonat erinäiset asiakirjat ja paperit joita tulee näyttää ja täyttää milloin missäkin. Ines, espanjalainen kaverini asuu opiskelija-asuntolassa. Kahden kuukauden elon jälkeen alakerran portieeri, jonka Ines on ohittanut joka päivä talossa asumisensa aikana, ei päästäkään neitoa sisään, koska tällä ei ole vaadittavaa asiakirjaa mukanaan, eikä ovivahti siis voi tietää, asuuko Ines talossa vai ei. EI VITTU!!!!!!!!!!!!!!!! Jälleen yksi episodi, joka antoi hyvän syyn mennä Brianin kantakapakkaan ja tanssia macarenaa aamukuuteen asti.


3. Aluksi on säännöt. Sitten ne muuttuvat. Lopulta sääntöjä ei ole. "Kyllä, joudut tekemään tentin" " Ei, et joudu tekemään tenttiä mutta kirjoita essee. "Okei, itse asiassa voin kirjoittaa sulle läsnäolotodistuksen ja saat sillä ne pisteet, ai et ole ollut luennoilla kun kerran? no mulla on kohta konsertti niin heitä 500 ruplaa niin se on sillä hoidettu" Ote ystäväni Natashan käymästä keskustelusta professorinsa kanssa. Venäläiset ovat mestareita mielikuvien luomisessa. Oikeustieteellinen tiedekunta: pukumiehiä ja -naisia, sääntöjä, palkintokaappeja ja ansiomitaleja joka nurkassa. Todellisuus: luennoilla kukaan ei kuuntele, kännykkään saa vastata, tulla ja mennä saa koska huvittaa, tentit läpäisee lukemalla luentomuistiinpanot kerran tai lahjomalla. Laitan kaiken toivoni tähän luennehdintaan, jonka tiedekunnasta valmistunut ystäväni antoi. Toinen esimerkki: etsit asuntoa, netistä löydtä ilmoituksen ja upeita kuvia kämpästä, joka maksaa n 100€ keskustassa. Wau! Ei voi olla totta! No eihän se ole. Soitat numeroon ja siellä sinulle kerrotaan että valitettavasti kyseinen kämppä meni jo mutta meillä olisi tämä toinen. Se toinen sijaitsee sitten kaukana keskustasta ja on käytännössä katsoen asuinkelvoton. Samoin jonotus: on jono, pitää kiltisti odottaa, tai sitten voit vain ohittaa kaikki ja kiilata sivustasta ensimmäiseksi ja kukaan ei valita sanallakaan asiasta.


Tarinaa baletista ja konsertista.Välttyä ei voi siltä faktalta, että Venäjällä kulttuurin taso on korkea ja maasta löytyy runsaasti äärimmäisen lahjakkaita ihmisiä. Kävin kolmesti baletissa ja pidin kovasti näkemästäni. Uskomatonta että jotain sellaista voi nähdä kahden euon pääsylipun hinnalla. Hyviä hetkiä kaiken kaikkiaan. Totta kai sekaan oli pakko mahtua pieni erikoisuuskin. Herkkä hetki baletissa nimeltä Giselle, vieressä istuvan naisen kännykkä soi, okei vähän noloa mutta laitat sen nyt vaan äänettömälle niin voidaan unohtaa koko homma. Ei, ei. Älä nyt herra isä vastaa siihen. Kyllä, vastasi, ja pälätti kovaan ääneen n. 5 minuuttia. Katsoin monttu auki ja ihmettelin kun kukaan ei sanonut asiasta. Missä käytöstavat?!? Eilinen konsertti oli myös oma pikku seikkailunsa. Se kesti yhteensä neljä tuntia, josta musiikille oli uhrattu n tuntia ja kukituksille ja maljapuheille loput. Vietettiin selliartistin 35-vuotistaitelilijajuhlaa ja joka ohjelmanumeron jälkeen annettiin kukkia ja ylistettiin sankaria mm. sanoin: "olette koko maailman sielu ja voimavara ja meille kaikille se ainoa ja oikea mestari. Teidän ansiostanne Tatarstanin tasavalta on nähnyt taivaan... " Ei jumalauta!!!!! Tätiraukka hukkui kukkamereen. Yksinkertaisesti homma meni täydellisesti yli kohtuullisuuden rajan. Mikrofoni lensi yhdessä vaiheessa lavalta yleisön sekaan, pianisti kuulutettiin lavalle mutta parin minuutin vaivautuneen minuutin odotuksen jälkeen hän ei vieläkään saapunut joten päätettiin pitää jälleen pikku kukitusseremonia. Valomies ei oikein osannut hommaansa ja pariin otteeseen esiintyjät joutuivat aloittamaan koko numeron alusta koska valot sammuivat ja syttyivät ja sammuivat ja nuotteja ei voinut lukea ja oho nyt tuli diskovalot. Siinä oli klassinen farssi.


Ensi viikolla on ilmeisesti jonkinlainen loma, ja saatan lähteä reissuun .Edellyttäen että, viisumini on siihen mennessä vihdoinkin valmis ja passiani ei ole syönyt toimistotädin undulaatti. Muussa tapauksessa vuokraamme vaihtariporukalla mökin ja vietämme kosteita hetkiä keskellä korpea.

Datsha

Arvoisat kanssaihmiset. Olen humalassa. Tänään on tiistai. Oho. Jouduin taistelemaan yliopistoihmisten kanssa koko päivän. Tuloksena on että en jaksa enää välittää. Ihan sama, menen tekemään tentit, joo tehdään ne venäjäksi, ai pitää kirjoittaa 5-sivuinen essee, joo hoituu, suullinen tentti Geneven sopimuksesta, hei heitä nyt jotain vähän vaativampaa. Joku päivä avaudun aiheesta oikein kunnolla mutta nyt mieleni tekee kirjoittaa jostain iloisemmasta.

Omistan tämän blogikirjoituksen Datshalle, venäläisten henkirei'älle ja rauhan tyyssijälle, jossa sielu lepää, kaupungin kiire ja hoppu unohtuu ja jossa ruokaa ja juomaa nautitaan aivan liian paljon. Englantilaisen ystäväni Jamesin isäntäperhe kutsui minut ja ystäväni Sashan viettämään leppoisaa sunnuntaita perheen datshalle, joka sijaitsi n. tunnin ajomatkan päässä Kazanista. (jos joku ei tiedä mikä datsa on niin katsokaa sanakirjasta tai rimpauttakaa kaverille) Matkaan lähti vain perheen isä Sergei, joka onkin sitten aikamoinen persoona: iso, viiksekäs, vähän Stalinia muistuttava mies, historoitsija, journalisti, poliitikko. Puhuu paljon, "tietää" paljon, on porukan ehdoton alfauros. Loppumatka taittui ajaen mutaista ja kuoppaista, suorastaaan ajokelvotonta tietä keskellä metsää ja vähän väliä masiinan pohja kolahti kiveen mutta perille päästiin, lopulta. Määränpäässä meitä odotti perheen babushka, Sergein äiti. Nimeä en tiedä, hän esitteli itsensä babushkaksi ja oli sitä päästä varpaisiin. Huhhuh sitä halailun ja suukottelun määrää.. Kertakaikkiaan synpaattinen ihminen. Päivä aloitettiin luonnollisesti aterialla (ehkä elämäni paras kaalipiirakka) ja lukemattomilla vodka-annoksilla. Sergei ei itse juonut mitään( hän ajoi autoa) mutta jaksoi varsin ahkearasti täyttää meidän lasimme. Olimme edellisenä iltana nauttineet runsaasti alkoholia ja joka paukun jälkeen jouduin arpomaan, tyhjennänkö vatsani ruokapyödälle vai en. Päätin että en. "Kevyen" lounaan jälkeen lähdimme pikku metsäkävelylle ja palattuamme perkasimme babushkan puutarhan. Tuntui että pelasin venäläistä rulettia koska joka kerta kun revin jotain maasta pelkäsin että siinä menisi jokin babushkan lempikasveista. Ohjeet kun eivät olleet aivan selvimmästä päästä. Viime kerralla James oli ilmeisesti tuhonnut babushkan 10-vuotta kasvattaman ruusupensaan. Hups. Kun tämä raskas työ oli suoritettu oli aika siirtyä jälleen ruokapöytään ja tyhjentää vodkalasit ja viinilasit ja kaljalasit ja konjakkilasit. Tällä kertaa tarjoiltiin paistettua kalaa (onnistuin syömään kaiken, ei ollut edes pahaa, timjami peitti kalan maun) ja helvetin  isoja lihavartaita. Söin varmaan kolme. Oli vaikeuksia hengittää ja alkoholi alkoi vaikuttaa aivotoimintaan. Tässä vaiheessa babushka huutaa että: "Banja!"

Jipii. Kiva oli mennä vatsa täynnä ruokaa ja pää täynnä viinaa saunaan. Luulin nukahtavani hetkenä minä hyvänsä mutta onneksi Sergei piti jännitystä yllä a) esiintyen alasti b) kaataen kaljaa kiukaalle c) kutsuen jokaisen vuorollaan löylyhuoneeseen, jossa lämpötila veti vertoja suomalaiselle saunalle ja piiskaten selän vihdalla punaiseksi d) hieroen hunajaa ja suolaa selkään ja hartioihin e) lopulta kaataen tynnyrillisen kylmää vettä päähäni. Koko hökkeli haisi jollekin  mädälle. Ilmeisesti lehdet jotka lilluivat erinäisissä märissä tynnyreissä toivat tuopaan tämän pienen ekstraväännön. Juuri kun luulin että via de la rosani on ohitse nappasi Sergei kädestäni, otti kourallisen mätiä lehtiä tynnyristä ja hieroi koko komeuden naamaani. "Tämä tekee hyvää verenkierrolle ja iholle" Ihan saatanan sama, haju on niin kuvottava että se ei varmaan ikinä lähde. Joka tapauksessa kokemus oli kaiken kaikkiaan paitsi hauska myös outo joten sen on pakko olla tavalla tai toisella kasvattava. Vai?

Banjasta päästyämme söimme vielä jättimäisen melonin ja joimme teetä (luonnollisesti myös vodkaa) ja Sergei halusi välttämättä näyttää meille videon, jolla oli jotain tekemistä Tsetsenian sodan kanssa. Hän oli jauhanut aiasta koko menomatkan ja ajattelin että ahaa, tässä varmaan tulee nyt jotain faktapitoista sisäpiiritietoa koskien Tsetseniaa ja Venäjää. Jännää. Katsoin videota, jossain vaiheessa tajusin että jaahas, tämähän on homopornoa. Miten se liityyy mihinkään, en tiedä. Episodin jälkeen Sergei totesi naama peruslukemilla: "Se oli sellainen se." Noniin. Katsahdin Sashaan ja repesin. Ihan oikeesti, mitä vittua täällä tapahtuu!!?
Paluumatka taittui nukkuen ja pääsin kotiin poliltaöin. Sergei vinkkasi että perheellä on jossain keskustassa yksiö ja voisin asua siinä koska nykyinen asuntoni on jokseenkin kauempana. Hyvä idea, en vain tiedä haluanko välttämättä vuokraisännäkseni kyseistä henkilöä... :D Mietitään.

Moskova, vitutus, byrokratia, hämmennys, bordelli: ensimmäinen kuukausi takana.

Joo. Aloitetaan siitä Moskovasta.

Käväisin saksalaisen kaverini Nikon kanssa katsastamassa suuren ja mahtavan Venäjän suuren ja mahtavan pääkaupungin Moskovan. Reissu ei olisi voinut tulla parempaa aikaan koska juuri lähtöä edeltävällä viikolla olin saanut kaikesta niin suuren mahtivitutuksen että oli hyvä hetki nostaa kytkintä. Moskovassa oli tarkoitus myös tavata Nikon isä ja hoitaa venäläisten kanssa bisnestä makeisalalla. En itse osallistunut tähän kädenvääntöön vaan shoppailin koko tuon ajan - erittäin menestyksekkäästi. Noniin, aloitan kuitenkin alusta. Juna lähti Kazanin rautatieasemalta n klo 22 viime tiistaina. Venäläiset yöjunat. Hmm.. Parilla sanalla kuvaillen: ahdas, tiivis, outo, kuuma. Sänky on niin pieni etten edes minä (160cm) pystynyt suoristamaan jalkojani. Päätä ei voi nostaa koska jos niin tekee, lyö päänsä kattoon. Voitte vain kuvitella millaista taiteilemista yläsänkyyn pääseminen on. Porukka periaatteessa nukkuu samassa ahtaassa putkessa, välissä on pieni kaistale käytävää ja päädyissä äärimmäisen likainen vessa ja "tupakkahuone" eli vaunujenvälinen aukko, josta näkee kivasti raiteet. Arvatenkin en kamalasti saanut nukuttua mutta suoraan sanottuna en sitä odottanutkaan.

Moskovaan päästyämme, suuntasimme hostelliin (Godzillaz hostel, suosittelen, kivalla alueella, kiva henkilökunta, siisti, kompakti kokonaisuus, eikä maksa paljoa) heitimme kamat 8-hengen kanssa jakamaamme huoneeseemme ja lähdimme katsastamaan Kremlin, punaisen torin ja muut turistihömpötykset. Moskovasta huomasi heti olevansa heiman eurooppalaisemmassa kaupungissa. Paikoittain olisi voinut luulla olevansa Helsingissä. Ydinkeskusta on erinomaisen viihtyisä. Jäljempänä kerron tarinaa moskovalaisesta lähiöstä.. Moskovassa huomasi myös, että joillain tässä maailmassa rahaa riittää. Oli Ferrareja, Guccia, kuntosali, jonne piti saapua Bentleyllä, treenata Niken kalleimmissa ja tottakai näyttää hyvältä. Oli ravintoloita joissa pieni annos pastaa maksoi 70€ (Nikon isä maksoi, hähää. mitäs halusi mennä juuri sinne) ja kuulin tarinaa että yhdessä illassa venäläinen kroisos onnistuu tuhlaamaan yli 1,5 milj.€ mm elefantteihin limusiineihin, drinksuihin ja naisseuraan. Jos kerran ollaan varakkaita niin sitten ollaan sitä kunnolla!! Samassa kaupungissa asuu tosin huomattava määrä myös ihmisiä, joilla ei omaisuutta ole nimeksikään.

Ensimmäisen illan päätteeksi olin onnistunut paikantamaan Moskovan parhaan kirjakaupan ja löytämään erinomaisen lakikielen sanakirjan englanti-venäjä-englanti. Ja nyt kaikki siellä "kotikatsomossa" ajattelevat, että jopas on nörttiä puuhaa mutta tähän vastaan vain toteamalla, että "te ette ole täällä". Olin siis onneni kukkuloilla. Kello näytti kymmentä ja Niko keksi että hei lähdetään käymään fatsin hotellissa ja ehkä saadaan ilmainen illallinen. Kaveri on kovasti tekniikan ihmelapsi ja näppäili Gps-laitteeseensa hotellin nimen. Ajoimme metrolla jonnekin todella kauas. Metroasemalla näky oli kovin erilainen kuin keskustan viihtyisissä puistoissa: narkkareita, huoria, kännisiä ihmisiä, skinejä, jalattomia kerjäläisiä.. mitä muuta vielä voi toivoa? Kaksi, veikkaisin 14-15-vuotiasta, tyttöä tarjoili itseään ohikulkeville keski-ikäisille. Vähänkö oli ankeeta. Noniin, Nikon Gps-laitteen varassa suunnistat sitten siinä syntihelvetissä läpi metsän, moottoritien, junaradan ja lopulta päädyt äärimmäisen rähjäisen hotellin eteen ja kysyt itseltäsi: miksi minä? Arvatenkin kyseessä ei ollut oikea paikka, koska herra Schweifel oli tunnetusti menestyvä saksalainen liikemies ja hotellin piti olla samassa linjassa tämän kuvauksen kanssa. Kävi ilmi että poika Schweifel oli näppäillyt hotelli IRIS:n sijasta hotelli IBRIS. Uusi suunta takaisin metroasemalle. Pimeä taksi alle (virallisella taksikyltillä varustettuja takseja näin viiden päivän sisällä yhden) ja hotellille, jossa siis tapasin isä Schweifelin ja illallistimme puoleenyöhön asti jonka jälkeen palasimme hostellille. Siellä meitä odottikin pikku ylläripylläri kun avasin huoneemme oven ja kerrassaan uskomaton ihmiskehon nesteiden, kemikaalien ja eritteiden hajujen kirjo suihkahti nenääni: huoneessamme nukkui neljä venäläismiestä. Hurraa. Eikä se haju niinkään olisi ollut ongelma mutta sitten alkoi se kuorsaus. Isäni kuorsaa. Kovaa. Mikko tietää. Mutta se ääni mikä niistä karjuista lähti oli niin uniikki kokemus että tuskin moiseen enään törmään. Luulin että joku niistä tukehtuu ja kuolee. Alasängystä kuului kiroilua saksaksi. Ei varmaan nukuta tänäkään yönä.

Toinen päivä meni shoppaillessa ja nähtävyyksiä katsellessa. Tapsin lyhyesti ystäväni Mashan, joka vietti kanssani kallisarvoisen lounastuntinsa. Isäni ilahdutti minua soitollaan Suomesta ja keksi että nyt kun olen keran Moskovassa niin voisin sitten etsiä isoisäni vanhan sotavankitoverin elossa olevan pojan jostain Mosovan lähiöstä. Osoite oli se ja se, haastattele, ota kuva jne.. Joo hoituu, prkl. Kuinka ollakaan löysin helpostikin perille mutta keskusteltuani tunnin talon kaikkitietävän babushan kanssa ja kuultuani kaiken talon asukkaiden elämästä (no 101 aloitti juuri remontin muutta hävisi rahansa casinolla ja homma jäi kesken, nro 129 harrastaa irtosuhteita, nro 98 perheen poika muutti Uralille, nro 99 perheen tytär muutti Uralille nro 98 pojan kanssa, nro 102 osti kissan jne....) totesin että Ilya Dyakov ei enää asu tässä talossa eikä kukaan tiedä mistään mitään. Se siitä. Seuraavaksi istuimme metrossa tunnin ja sen jälkeen  bussissa vartin kunnes pääsimme taas jonnekin kauas lähiöön, jossa Nikon piti tavata tyttöystävänsä sukulaisia. Ja nyt sitten yksi juttu, mikä saa nisakarvani pystyyn joka kerta kun se tapahtuu ja vitutusnappula painautuu pohjaan automaattisesti, on tapaamisen sopiminen ja toteuttaminen venäläisen kanssa. Sovitaan että tavataan. Joo okei. Koska ja missä. Jalkkimatsi loppuu kuudelta. No ennen vai jälkeen? Minä soittelen, voi olla että neljältä voi olla että seitsemältä. Me ollaan nyt täällä. Joo mä tuun 30 min päästä alaovelle. Öööö mikä on alaovi. Nro 1. Niin mutta mikä rakennus (korpus). Korpus 3B. Tai oikeastaan voisin tulla sinne kahvilalle. Kuluu 1,5 tuntia ja lopulta homma hoituu.Vietimme lähiössä viisi vitun tuntia. Mutta ei siinä. Ihan viihtyisää oli ja aurinko paistoi. Mutta kyllä sitä tupakkaakin kului odotellessa.. Lopulta paikalle ilmestyy perheen 17-vuotias poika Misha ja pelaamme erän venäläistä biljardia. Muu perhe on datshalla (jostain syystä). Tämän episodin jälkeen nautimme muutaman oluen ja menimme läheiseen yökerhoon. Kotiin pääsimme klo 6 aamulla ihan vain sen takia että onnistuin ohjaamaan meidät 180 astetta väärään suuntaan ja löysimme itsemme aika kaukaa juna-asemalta.

Viimeiset päivät kuluivat jokiristeillessä, tutustuessa Kremlin aarrekammioon ja asevarastoon sekä vieraillessa yliopistolla, joka on, kuten jo usein olen todennut, vaikuttava rakennut korkealla kukkulalla. Oletettua jännemmäksi reissuksi osoittautui kuitenkin vierailumme Moskovan kansalliskirjastoon. Suomessa voit kävellä kirjastoon. Tuosta noin. Katselet kirjoja, nuuhkit tunnelmaa, ns. chillaat. Ei täällä. Ei, ei. Ensin sinut ohjataan toiseen toimistoon, otat vuoronumeron, näytät passisi, täytät pari lomaketta, ja lopulta käteesi lätkäistään kortti. Sitten palaat siinne mistä tulitkin, jätät tavarasi (laukkua lukuunottamatta) narikkaan ja siirryt seuraavalle luukulle jossa taas passin kanssa taiteillaa, lyödään leimoja ja kysytään "onko teillä satennvarjoa laukussa?". Kapuat portaat ylös odottaen että kohta näet jotain suurta ja mahtavaa, kirjoja silmän kantamattomiin. Rakkaat ihmiset, kerrottakoon että siinä kirjastossa ei ole kirjoja. Siellä on pikku laatikoita, joissa on kirjojen nimiä. Ja tämän pikku lapun kanssa kun menet tiskille niin saat jostain tarkasti suojeltujen arkistojen suojista haluamasi kirjan. Eli kirjasto on: hyllyjä, joissa laatikoita ja pitkiä pöytiä. Siinä se. Jaksoin kierrellä 10 minuuttia. Hirveä hehkutus ja tuloksena iiiso rakennus täynnä laatikoita. Mutta tarina ei pääty tähän. Nimittäin, poistuessasi rakennuksesta menet kolmen turvatarkastuspisteen läpi. Matkani tyssäsi ensimmäiseen. Miliisinainen löysi nimittäin sanakirjan laukustani ja kysyi: "Mikä tämä on." " Se on minun sanakirjani" " Oletteko varastaneet sen kirjastosta" " En, isäni osti sen Suomesta" " Onko teillä kuittia?" " Isäni osti sen Suomesta 30 vuotta sitten." " Kirjastoon  ei saa tuoda sanakirjoja." "Aha, tuhannesti anteeksi, en tienny. Luulin että vain sateenvarjot on kiellettyjä." " Tästä täytyy raportoida" Tässä vaiheessa paikalla on neljä miliisimiestä ja tämä yksi nainen. Puheluja korkeammalle taholle soitetaan, minua mulkoillaan ja lopulta vanhempi naishenkilö kipittää portaat alas. Sanakirjaani (taskukokoista) käännellään ja pällistellään kunnes paikalle saapunut nainen tokaisee: "Menen kirjoittamaan teistä kirjallisen raportin, tähän menee 30 minuuttia." FUCKING A!!!!! Puolen tunnin kuluttua allekirjoitan lapun, sanon että moro ja poistun rakennuksesta.

Paluumatkalla junassa tutustuimme matkakumppaneihin ja sain kolme treffikutsua: yhden14-vuotiaalta, humaltuneelta jalkapallofanilta, joka halusi puhua Hitleristä, yhden keski-ikäiseltä humaltuneelta mieheltä, joka halusi laulaa minulle serenadin, yhden tataaritytöltä joka halusi parantaa englantiaan. Suostuin jälkimmäiseen. Pienen pienen loppudraaman onnistuin jäjestämään itselleni nousemalla väärään bussiin. Löydän itseni kaikkine kapsäkkineni kirjaimellisesti metsästä jossa asui ihmisiä peltihökkeleissä. Juna saapui Kazaniin klo 12. Olin kotona klo 16. Sinne jäi kv-oikeuden luento, josta tosin en olisi tajunnut muutenkaan sanaaaan joten hällä väliä.Tiistaina käyn lenkillä, koska Moskovassa onnistuin paisuttamaan itseäni ansioikkaasti erinäisissä kuppiloissa ja ravintoloissa, kappas vaan, sinne nyrjähti nilkka. Nyt sattuu. Ainoat kengät joita voin oikeastaan käyttää ovat 10 sentin korolliset nilkkurit. Tämä siksi että niissä jalka on juurikin siinä asennossa, jossa sitä ei särje. Muuten ei haittaa, mutta Kazanin syksyiset kadut ovat paitsi mutaisia myös varsin epätasaisia lammikoineen ja kuoppineen. Kohta menee toinenkin jalka. Lauantaina on kyllä pakko päästä joogaamaan. Se ei ole täällä sitten mitään rauhallista mietiskelyä vaan totistä vääntöä. Viime kerran jälkeen lihaksia särki viikon.

Huomenna onkin edessä taas jännä päivä kun menen kinuamaan kv-toimistosta learnig agreementia jota tietääkseni minulla ei ole. Huomenna on myös toinen kv-oikeuden luentoni, josta tuskin tajuan jälleen sanaakaan. Ensimmäinen voitto on saavutettu kun löydän edes paikan päälle. Olisin kohtis tyytyväinen jos vain saisin selkeän kuvan opinnoista ja siitä miten helvetissä niitä suoritetaan!!!

Kultturelli lokakuu siintää edessä: ostin liput neljään balettiin!! (yksi lippu maksoi 100 ruplaa eli noin  2,6€) Jos hurahdan lajiin katsomossa, niin pitää varmaan itsekin alkaa treenaamaan, täällä kun se tuskin maksaa maltaita niin kuin suomessa. Tunti sitten pääsin juutalaisen paikallissanomalehden etusivulle. Jeps. Kämppikseni Artjom on reporttrina kyseisessä lehdessä ja halusi välttämättä haastatella minua internetin kätöstäni. (????) Hei, en tiedä. Samaan hengenvetoon kerrottakoon, että tänään selvisi miksi ovemme vetää niin paljon yöllisiä vieraita koputtelemaan ja soittamaan ovikelloa: alakerrassa on suosittu ilotalo (ei mikään isosti mainostettu vaan aika lailla salainen) ja suurin osa asiakkaista erehtyy ovesta. Ehkä ei kannata avata ovea yövaatteisillaan.. Tosin saatan törmätä joku ilta julkkiksiin tai poliitikoihin.. Tästä tämä taas lähtee. Kuukausi takana ja aika monta edessä. Uutta tarinaa jälleen lokakuussa!

Melankoliaa koko taivaan täydeltä.

Se on syksy nyt. Venäjällä arki, työ, lomien loppuminen ja ilmeisesti myös kesän vaihtuminen syksyksi tapahtuu venäläiseen tapaan odottamatta ja nopeasti. Syyskuun ensimmäinen on koulujen ja yliopistojen alkamispäivä. Muistan kun menin itse kauan aikaa sitten kouluun ensimmäistä kertaa; isoveljeni verkkareissa, uusi reppu selässä ja joku äärimmäisen kasarihenkinen hiusdonitsi keskellä kalloa. Jos sitä näkyä ja hössötystä vertaa täkäläiseen meninkiin niin kyllä Suomessa vielä snorklataan; venäläiset ovat jo laitesukeltajien tasolla. Se pikkuprinsessojen ja pienien herrasmiesten määrä oli jotain niin hellyyttävän huvittavaa että teki mieli adoptoida heti joku lapsi ja koristella se kuin joulukuusi. Tytöt oli poikkeuksetta puettu mekkoon (mitä enemmän rusettia, rypytystä, kerroksia, pitsiä, kimallusta, hörhelöä ja harsoa sen parempi) hiuksissa oli ihan kylpysieneltä näyttäviä donitseja, jalassa somat pikku kiiltonahkakengät ja pitsiset polvisukat. Pikkumiehet kulkivat kiltisti äidin rinnalla vaatimattomasti puku päällä ja salkku kädessä.Yliopistolla meininki oli kuin suoraan jostain liikejuridiikan hard core-ydinosaamisosastolta: tytöillä äärimmäisen korkeat korot, kynähameet, kauluspaita; pojilla puku-salkku-linja jatkui ja rinnalle oli ilmestynyt savukkeet. Tunsin itseni erittäin alipukeutuneeksi ja oli pakko mennä vinguttamaan electronia. Nyt on korot. Hurraa. Tämä oli hyvä. Samana päivänä lämpötila tippui 15 astetta ja siitä alkoi sade ja harmaus joka jatkuu edelleen. Tämä ei ollut hyvä. Muutama päivä sitten tippui lentokone ja 43 kiekkolegendaa sen mukana. Tämä oli tragedia. Luottavaisin mielin lennän sitten talvella Siperiaan.

Paljon on tapahtunut viime tilannekatsauksen jälkeen. Kämppikseni Ira muutti harmikseni opiskelija-asuntolaan, koska siellä hänen piti alunperinkin olla mutta joku teki jossain joskus jonkinlaisen virheen ja tyttöparka tuotiinkin tänne (tätä edelsi sellainen pikku episodi että kuuluisa Vladimir unohti hakea Iran lentokentältä ja siellä neiti sitten tökötti pari tuntia keskellä yötä henkisesti paskat housussa valmistautuen nukkumaan lentokentän kovalla lattialla. No tuli se pässi sitten lopulta ja kehtasi vielä vaatia 1000 ruplaa kyydistä. Taksilla pääsee 300 ruplalla. Kusipää.). Toisin kuin itse, Ira joutuu maksamaan opinnoistaan n. 5000€ joka on suuri summa rahaa, varsinkin Taiwanissa. Asuntolassa asuminen maksaa 300 ruplaa (n. 5€) kuukaudessa joten ymmärrän syyn muutolle. Dormissa on tosin kohtis paskamaiset olot koska huoneessa on kolme ihmistä, joiden sängyt erottaa kuppanen pöytä ilman valoa. Ei pesukonetta, ei nettiyhteyttä (hommaan palkattu henkilö on nyt kaksi viikkoa sanonut tulevansa huomenna. Häntä odotetaan edelleen), ei radiota, ei telkkaria, ei astioita, ei hissiä (talossa on 17 kerrosta), kotiintuloaika klo 21, kutsua ei saa ei kavereita eikä vanhempia. Itse en siihen pystyisi, koska haluan mennä ja tulla koska huvittaa ja tällä hetkellä näin olenkin tehnyt. Viikon siis asuin jälleen yksin, tosin Masha palasi perheensä kanssa Espanjasta ja oli paikalla ehkä päivän. Tapasin vähän jo varttuneemmat vanhemmat ja mielipiteeni dedushkoista ja babushkoista pitää. Tuitui. Syötiin suuren suuri vesimeloni. Sain kutsun heidän kotiinsa maalle oppimaan borshin valmistuksen salat. Tänään sain Mashalta viestin että talooon muuttaa joku venäläinen poika. Ja niinhän siinä kävi. Artjom on itse asiassa kirgisiasta ja opiskelee journalismia täällä, kirjoittaa yhteiskuntapoliittiseen juutalaiseen lehteen artikkeleita ja on ihan innoissaan suomen kielestä nyt kun pääsi sen makuun. "Kelo jätätätttäättää." Maladjets! Iloinen miekkonen. Nauraa kun en tajua mitään. Ei naura kauaa.... Haa! Eli nyt täällä sitten elellään kolmistaan. Hyvä näin. Yksin on aika onttoa. Jaahas, ja nyt meni sitten sähköt (kolmatta kertaa, kolmatta kertaan asuntoon yritettiin myös murtautua mutta ei, tsemppia vaan kavereille, sitkeitä ovat.). Jatketaan huomenna....

Huominen koitti. Asiaan! Vaihtariporukka on aika lailla saksalaispainotteinen. Muutama vaihtari on Ranskasta, viisi Jenkkilästä (henkilökohtaiseksi ilokseni.... no ei, on ne ihan okei, jenkeiksi. muutama vaan niin käsittämättömän avuton että meinaa hermot mennä. Hienoa että olette päättäneet ensimmäisen kerran elämässänne poistua USA:n rajojen ulkopuolelle - VENÄJÄLLE!!!! Oho, täällä ei ollakaan niin palveluhenkisiä kun South Carolinassa. Oh, you think!!!!) ja sitten olen minä ja loput Koreasta, Kiinasta ja Japanista. Meidät eurooppalaiset  nyt kuitenkin on tungettu samaan ryhmään. Hieno hommahan on se että suurin osa on venäjän pääaineopiskelijoita jotka kääntää ja vääntää lauseita ja nelisivuisia tekstejä tunnissa. Itseltäni tämä homma vei parisen päivää. Tunneilla en tajua mistään mitään. Istun ja möllötän. On hienoa opiskella venäjän kielioppia venäläisillä termeillä jotka vielä lyhnnetään joten ymmärrän vielä vähemmän. Viime viikolla hajotti aika pahasti mutta vitut, nyt mennään läpi liikeverbi/aspektisuon. Aivan sama kuinka monta nöyrää hetkeä matkalle osuu. Ja niitähän sitten osuu joka ikinen päivä. Ai että! Tämä alkaa jo olla suorastaan huvittavaa. No ei, vaikka rehellisiä pitää olla ja myönnän että muutamaan otteeseen olen kironnut tämän maan helvetin kuumimpaan tulireikään ja kaivannut kotiin jossa kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, en todellakaan olisi valmis palaamaan kotiin. Tästä tulee raskas mutta erittäin elämänmakuinen vuosi.

Yksi vaihtareista, Brian aka Brain ( musta, pieni 30-vuotias mies jostain päin jenkkilää, puhuu pienellä etelän aksentilla, vietti Kazanissa vuoden pari vuotta sitten ja palasi jälleen. Suora siteeraus: "First you're gonna hate this fucking country, and then you're gonna love it." Toinen siteeraus lauantai-illalta jolloin juhlistimme Brianin 30-vuotissynttäreitä: Sasha: "Brian, you have a tight ass" Brian: "Yeah, that's what my mother always says.") on tapaus. Ensinnäkin, hän on musta. En ole nyt millään rotuasialla tässä. Totean vain, että venäläiset on oikeasti aika rasistisia varsinkin kun ihonväri on tumma. Se menee jo niin alkeellisen ajattelun puolelle että kyllä itseäni pelottaisi ihan helvetisti hengata täällä. Kuulin tarinan tummaihoisesta naisesta, joka piti kauppaa Kazanin keskustassa. Yhtenä yönä joukko venäläisiä uusnatseja tuli ja vei ja sitoi junarataan ja se oli tuutuut. Ei ole kauppaa enää. Brianin kanssa kun kävelet metrotunneliin niin aina on miliisi kysymässä papereita vaikka miekkonen puhuu oikein hyvää venäjää, tosin hirveällä jenkkiaksentilla. Toisinaan mies pistetään miliisin pikkuputkaan koiran kanssa viettämään pari tuntia kunnes hermo menee, Brian heittää parisataa ruplaa ja asia jää siihen. Kaikesta tästä huolimatta sälli jaksaa mennä ja tulla ja alkaa heittämään läppää täysin tuntemattomille keskellä katua; milloin babushkoille, milloin miliisille, milloin portsareille, milloin kaljottelevalle nuorisojoukolle. Yöt se viettää kantakapakassaan josta nykyään saa tervetuliaismaljan ilmatteeksi jos liikkuu samassa porukassa. Respect!

Lopuksi vielä muutama sananen siitä, millaisia erilaisuuksia olen täällä ollessani havainnut venäläisten elämässä verrattuna kotiin. Kaikki lähtee ihan pienistä asioista. Esimerkiksi, aamulla kun haluat keittää teetä niin sitä hellaa ei saa kääntämällä kuumenemaan vaan ensin väännetään kaasuhana auki ja painellaan pienestä mustasta napista joka heittää kipinöitä peliin ja liesi on sitten melkoisen nopeasti melkoisen kuuma. (arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani) Ennen kuin pääset kadulle on avattava ulko-ovi helvetin isolla avaimella jota käännetään oikealle ja kolme kertaa vasemmalla ja vielä oikealle.(arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani)

Katu on täynnä kuoppia, luultavasti kuopat täynnä vettä ja mutaa ja pitkät, hoikat venäläisneidot tepastelevat tomerasti kaiken tämän paskan keskellä 15.senttisillä koroillaan ilmekään värähtämättä. Bussilla matkustaminen onkin sitten jo aika perseestä. Kuka ikinä päättääkään Kazanin liikennejärjestelmän kehittelemisestä, tässä sinulle neuvo: LAAJENNA NYT HYVÄ IHMINEN SITÄ METROVERKOSTOA. Kazanin metro on n. 10 vuotta vanha. Se rakennettiin niihin aikoihin kun Kazanin väkiluku ylitti miljoona plussan ja tästä siis seuraten venäjän lain mukaan metroverkon rakentaminen oli mahdollista. Valitettavasti metro on äärimmäisen suppea, yksilinjainen paska vekotin joka ei hyödytä ketään. Homman nimihän on nimittäin se että Kazanin kaupungin kaksi suurinta ja ruuhkaisinta väylää yhtyvät juurikin minun reitilläni yliopistolle ja tästä seurauksena liikenne ei voisi olla enemmän tukossa. Aamuruuhkassa (klo7-11) 10 minuutin matkaan menee tunti. Ja tämä tunti vietetään seisaallaan täpötäydessä, kuumassa bussissa, jossa ei edes kättään saa liikuttaa koska.. no se ei vaan liiku. Lisää porukkaa tunkee sisään ja aina ne jotenkin mahtuu. Vaikka väkisin. Ja edelleenkään kenenkään kasvoilla ei näy että tämä olisi jotenkin vittumaista tai epämukavaa. Ja kaikista käsittämättömintä on se,lipuntarkastaja, joka rahastaa jokaisen yksitellen, änkee läpi ihmismeren ja rahastaa matkustajat. Maailman paskin duuni!!! Tosin tänään näin ostoskesukuksen näyteikkunassa elävän mallinuken alusvaatteisillaan. Ei sekään varmaan herkkua ole. Hän seisoi nimittäin paikallaan sekä klo 10 aamulla että klo 9 illalla.

Duunista puheenollen, venäläisten palkat on jotain uskomatonta. Ystäväni Irina valmistui yliopistosta mikrobiologiksi mutta koska niissä hommissa tienaa sen verran huonosti päätti hän mennä töihin hammaslääkärin vastaanottoapulaiseksi ja saa nyt 10000 ruplaa (250€) kuussa. Vuokraan menee 5000 ruplaa. Miten  maksat kuukauden elämisen 5000 ruplalla varsinkin kun Kazanin hintataso on paikoitellen samaa kuin suomessa??? Sairaanhoitajan palkka 7000 ruplaa kuussa, opettajan 5000. Tuttavaperheeni äiti meni töihin kampaamoon koska siellä ansaitsee parempaa palkkaa kuin sairaalan synnytyslääkärinä. Jösses. Sanattomaksi vetää. Toisaalta naisten skenaario tulevaisuudesta on se, että paras on jos menee mahdollisimman nopeasti naimisii, ei joudu olemaan yksin, joku elättää ja suojelee ja tulevaisuuden suunnitelmat on aika lailla sinetöity, elämä stabiloituu ja töissä käydään ilman sen suurempia urasuunnitelmia, kunhan käyt ja tuot rahaa kotiin niin kaikki on hyvin. Sinkkuus ei ole mikään valttikortti täällä vaan suurin osa nuorista seurustelee ja menee naimisiin viimeistään 25-vuotiaina (huomatkaa yleistykset, en voi puhua koko 140 miljoonaisen kansan puolesta). Tuttavani Yara (21) meni äskettäin vihille samanikäisen poikaystävänsä kanssa seurusteltuaan kaksi kuukautta. Ja sydän sanoo poks. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat vielä jokseenkin vanhat ja perinteiset: nainen on nainen ja mies on mies, nainen tottelee, mies kertoo mikä on oikein ja väärin, nainen on heikko, mies on vahva. Hmm.. vanhoillista eikö? Tietyssä se ei itse asiassa ole hullumpi skenaario. Tavallisessa kanssakäymisessä miesten käytöstavat ovat suorastaan erinomaisella tasolla mitä tulee naisten kohtelemiseen: ovet avataan, bussissa annetaan istumapaikka, tultuani märkänä ja väsyneenä kotiin kauppakassin kanssa Atrjom otti kantamukset ja tyhjensi sisällön kiltisti jääkaappiin. Kaikkea tällaista pientä mukavaa. Mutta sitten, kolikon vääristynyt puoli. Voivoi ystävät hyvät. Olisittepa olleet näkemässä. Ei siihen näkyyn vain voi tottua kun on kasvanut maassa jossa naisen lyöminen on aikamoinen häpeäsynti. Täällä taas olen nyt viikon aikana törmännyt kolmeen otteeseen parisuhderiitaan, jossa naisosapuoli saa kunnolla turpaansa ja ihmiset hymähtelevät ja kävelevät ohi. Vsjo normalna. Se on niiden asia. Ja kyseessä oli siis aivan tavallisen näköisiä pariskuntia. Ei mitään spurgusekoiluja. Brian kertoin menneensä kerran väliin ja saaneensa itse selkäänsä - sekä naiselta että mieheltä. Toisin kuin siis Suomessa, kodinsisäinen väkivalta ei ole mikään seinien sisälle jäänyt tabu vaan julkinen spektaakkeli johon suhtaudutaan asenteella: elämä on.  Ehkä tätä  ei ole tarkoitus ymmärtää, näin se täällä vain on ja ihmiset ovat kai aika sinut asian kanssa.

Veitikan ensimmäinen koulupäivä.

Etkot Irinan ja Nikon kodissa. Kuvassa 12 ihmistä istuu vessan kokoisessa huoneessa joka toimii sekä kylpyhuoneena että keittiönä.

Coyote Ugly oli nimensä mukainen. Te jotka olette nähneet leffan tiedätte että tiskillä tanssi vähäpukeisia naisia, asiakkaat saivat toisinaan vettä päälleen ja musiikki oli kantria ja poppia. Jep, näin myös täällä.

Brian (ei se musta), Sasha, Brody (näytää ihan Mark Hamiltonilta)

Irina

Vesipiipua kuluu lähes päivittäin (kaiken sen halpaakin halvemman tupakan ohessa). Kuvassa Vlada, Alex ja joku venäläinen tyyppi jonka Brian sai mukaan jostain kadunkulmasta.

Brianin synttäreillä. Vieressäni loistaa Camebridge-nero James.

Saamattomuuteni on estänyt minua vieläkään ottamasta selvää oikiksen kursseista mutta viritin itselleni ansan ja sovin meneväni saksalaisen Nikon kanssa huomenna selvittelemään hommia. Eli perua ei enää voi. Samainen henkilö kutsui minut myös viikon reissulle Moskovaan. Siitä voi tulla mielenkiintoista... Katsotaan. Perjantaina menen joogaamaan Mashan kanssa ja ystäväni Vlada sai uteliaisuuteni heräämään ja osallistumaan tankotanssitunnille, jonka ohjaa mieshenkilö päälllään trikoot ja korkokengät. No jos nyt vain sen vuoksi kerran elämässä... Saatan katua myöhemmin mutta nauraa aika makeasti 80-vuotiaana käpynä.. Kuulemiin!

Missä on Sasha???

Maisema kotiovelta.

Sain vihdoinkin aikaseksi ottaa muutaman valokuvan. Herrasväki on hyvä ja lepuuttaa silmiään neuvostoarkkitehtuurin melankolisen kolkossa meressä! Katson asiakseni antaa tässä vaiheessa pari hyvää neuvoa kaikille niille, jotka joskus harkitsevat lähtöä Venäjälle opiskelijavaihtoon:
                     
1. Opettele kieli. Hyvin. Faktahan on se, että suurin osa kadun kulkijoista osaa yhä ja edelleen vain äidinkieltään. Tai kuten Kazanissa sekä venäjää että tataaria, mikä ei varmaan kamalasti omaa urakkaasi helpota. Paitsi jos puhut sujuvaa turkkia. Minä puhun, en sujuvaa. Henkilöt, jotka ehkä osaavatkin englantia, tai ainakin PITÄISI osata (mm. turistineuvontapisteen henkilökunta (NO AIJAA!) ja haahaa, kv-toimiston sedät ja tädit), eivät joko suostu/halua/viitsi/uskalla puhua vierasta kieltä varsinkin jos aloitat keskustelun venäjäksi ja kysyt onko mahdollista vaihtaa kieli muuksi. Kv-toimistossa asioidessani nainen, joka ainakin minulle kirjoitteli keväällä erittäinkin sujuvasti sähköposteja englanniksi tokaisi eräälle miehelle tämän kysyessä englannin tai saksankielisiä ohjeita: "olemme Venäjällä ja täällä puhutaan venäjää." Eli opettele kieli!!!! Se helpottaa huomattavasti asioiden hoitamista. Jopa niinkin perusjuttu kuin kaupassa asiointi on melko hankalaa jollei jopa kiusallisen noloa kun yrität ostaa jotakin tiskin takana häämöttävästä hyllystä, osottelet purkkeja ja ssönkkösönkötät mutrusuiselle ja kohtis kyrpiintyneen näköiselle myyjättärelle asiaasi. Itselläni on sellainen tunne että ihmiset olettavat että olen paikallinen ja kun sitten en ymmärräkään mitään ja tapitan suurilla ruskeillani silmillä, niin vaikutan heistä varmaan joko todella tyhmältä tai vain vähän vajaaälyiseltä, ehkä jopa mielenvikaiselta..

2. Varaa aikaa. Asiat, joiden hoitaminen saattaa kuulostaa hyvinkin yksinkertaiselta ei välttämättä sitä ole. Esimerkki: menin kämppikseni Iran (Taiwanilainen vaihtarityttö joka saapui asuntoon sunnuntai yönä, erittäin mukava ihminen, opiskelee pääaineenaan venäjää yliopistossa mutta puhuu kieltä yhtä huonosti kuin minä. JES!) kanssa yliopistolle ilmoittautumaan ja rekisteröimään viisumimme. Kv-toimistovirkailijatar (nainen, josta Ira sittemmin kirjoitti pieneen kirjaansa "Kun olen yli 40-vuotias, toivoisin olevani yhtä kaunis ja tyylikäs kuin hän." Yhdyn tähän mielipiteeseen 150%:sti!!) kertoi että valokuvat, jotka olin ottanut suomessa tätä tarkoitusta varten eivät kelvanneet vaan nyt pitäisi sitten mennä otattamaaan uudet läheiseen kuvaamoon. Yllättäen löysimme paikan helpostikin mutta jostain syystä kukaan ei ollut kuvaamossa paikalla vaikka ovessa, joka siis oli lukossa, luki "valokuvaamo on tässä, astukaa sisään." ja aukioloajat täsmäsivät. Kyselimme viereisestä toimistosta missäköhän tytätekevä henkilökunta mahtaa olla mutta nuori naishenkilö ei tiennyt mitään, ei numeroa eikä olinpaikkaa.  Kahden tunnin odottelun jälkeen tuli lounasaika jolloin monet toimistot menevät kiinni. Lounaan jälkeen palasimme paikalle mutta turhaan. Onneksi viereisen toimiston iso herrasmies kysyi, mitä asiaa meillä oli ja lupautui soittamaan kadonneelle Sashalle, joka sitten löytyikin jostain shakkia pelaamasta (TYÖAIKANA, kokonaispoissaoloaika 4 tuntia+1lounastunti). Hieman kiristeli. Yhden valokuvan hakemiseen meni yhteensä 5 tuntia. Pakko kyllä sanoa että Sasha joka sitten tunnin päästä soitosta siunautui paikalle oli äärimmäisen komea, karski venäläismies. Miten sille voisi olla vihainen?? Tarinasta opimme, että tästä lähin kysytään aina neuvoa miehiltä!! Koko valokuvaepisodin olisi voinut välttää jos se saamarin toimistohempukka ei olisi pihistänyt kriittistä numeroa.

3. Ole kärsivällinen. Tätä mantraa hoen koko ajan itselleni toivoen että asiat järjestyy tavalla tai toisella. Varsinkin aluksi kun kieli ei ihan taitu (koko ajan tosin paremmin) niin tuntuu erittäin truhauttavalta kun asiat ei oikein etene ja elämä on vähän sellaista odottelua. Joka päivä saa tiedonmuruja jostain mutta palapelin palaset ei ihan loksahda.

Pakko avautua vielä kv-toimistokokemuksesta. Siitä toistaiseksi ensimmäisestä. Esimmäinen näkymä: kaaos. Toinen vaikutelma: opiskelija sisään, opiskelija ulos, ymmärsiköhän se? no ei ole meidän ongelma, koska asiat on nyt kerrottu, ei voida syyttää meitä, velvollisuudet täytetty. Meikäläinenhän olisi ohjattu ulos hetikättelyssä opiskelijakortti kourassa ilman mitään tietoa siitä, missä tai koska pitää olla ja milläkin kurssilla, jollen olisi väläyttänyt tiettyjä dokumentteja joihin tarvitsin allekirjoituksen ja leiman ja kopion jotta apuraha saadaan tilille ja törsäily voi alkaa. Mutta kun tilanne vihdoin valkeni, siis että olen Turun yliopiston lähettämä rassukka, niin lensin toimistosta toiseen, rekisteröin passin, sain jonkinlaista opinto-ohjausta josta tosin en tajunnut sanaakaan, ja lopulta kartan käteen ja kellonajan klo 10 torstaiaamuna huone 210 tämä talo tässä, venäjänkielen kurssi ulkomaalaisille. Dodiin. Sitä en tosin tiedä tajuavatko yliopistoihmiset pidentää viisumin vuoden pituiseksi, nythän se on vain se 90 päivää. Enkä myöskään tiedä pitäisikö olla jollain oikeustieteellisillä luennoilla yms. Pakempi nakki kävi Iralle, jonka passi ja viisumi jäi yliopistolle ja jolle ei kyllä kerrottu ei niin mitään. Lätkästiin vaan kortti käteen ja "noniin, kiitos käynnistä. seuraava!!".  Ajattelin käyttää  toimiston  taktiikkaa käänteisesti siinä tapauksessa että jokin asia ei mene niinkuin piti: kerroit, en ymmärtänyt, et kertonut, en voinut tietää, ei ole minun vikani, hoitakaa homma tai kerron suomessa että tämä on ihan paska paikka (toimii hei ihan varmasti..) Haahaa! Kaiken kaikkiaan toimiston henkilökunta osottautui lopulta varsin ystävälliseksi. Erityisesti kuuluisa kv-asioiden vastaava herra Farit Khaidarov (ilmeinen tataari) oli juuri sellainen kuin olin meilien perusteella kuvitellutkin: puolittain kalju, pieni, vikkelä, tumma, vanhahko mies, joka onnistui laukomaan muutaman vitsinkin. Osuva kuvaus voisi olla Hercule Poirot ja oma isäni mutta astetta vähemmän pulleana. Voisin adoptoida sen pikku ukon koska vaan!

Ira ja neuvostohenkinen eksistentialismi.

Tästä saammekin vedettyä komean aasinsillan myöhempiin tapahtumiin, jotka myös liittyvät söpöihin vanhuksiin. Minut tuntevat tietävät, että olen huomattavasti herkempi paapomaan vanhoja mummoja ja pappoja kuin esim. pikkulapsia. No, Venäläiset mummelit ja papat, kavereiden kesken babushkat ja dedushkat, ovat ehottomasti sieltä hellyyttävimmästä päästä. Siinä missä nuorempi sukupolvi saatta olla hieman koppava ja ylpeä, vanhat ihmiset ovat todella uteliaita ja avuliaita. Mieleni teki omenoita. Bussipysäkin vieressä istui neljä babushkaa myymässä jos jonkinmoista mätää tomaattia yms... Yksi heistä huiviensa alta hihkaisi että "devushki(tytöt), omenoita!!" Sydämeni suli siihen pisteeseen. Miten voi vastustaa pryppyisiä kasvoja ja nauravaa suuta, josta hampaat olivat tippuneet jo aika päiviä sitten. Sanoin että ottaisin neljä omenaa, hän pakkasi 2,5 kiloa. Ostin ne ja hyvä mieli jäi, koska luultavasti mummelit joutuivat istumaan kadulla myymässä oman puutarhan antimia siksi, että eläkkeet Venäjällä ovat varsin hanurista. Jollei oma perhe huolehdi vanhuksista, on se sitten kadun paikka.Ihan hyviä, kirpeitä omenia on. Tosin niitä on aika paljon ja olen lievästi allerginen..



Tänään vietettiin varsin lunkki päivä eilisen byrokratiapläjäyksen jälkeen. Hoidin joitakin raha-asioita ja illalla menimme Iran kanssa aistimaan kaupunkitunnelmaa. 30.8. on Tatarstanin itsenäisyyspäivä, joten kaduilla oli jos jonkinmoista hulinaa: musiikkiesityksiä, trampolineja, vatsatanssia, lihavartaita ym syötävää sekä reippaasti alkomahoolia, lähinnä kaljaa. Kävimme myös katselemassa auringonlaskua Kremlissä, joka on varsin kaunis kompleksi. Harmi vain ettei vielä tunne ketään paikallista tai muita vaihtareita kuin Ira. Mukavaa olisi ollut ottaa muutama hermoryyppy ja viettää iltaa pidempääkin mutta tämä oli oikein passeli alku.

Itsenäisyyspäivän tungosta.

Opiskelijakortti ja se kuuluisa foto, jonka Sasha lopulta sain napsastua. Ikinä en ole näyttänyt näin hyvältä..

Pyhäkköni, huoneeni.

Keittiö.

 

 

 

Alakerran olohuone.

Torstaina siis alkaa ensimmäinen kurssi. Ensi viikon tai viikonlopun ohjelmasta en tiedä mitään. Odotan edelleen sitä kuuluisaa orientaatiota, jota yliopisto mainostaa nettisivuillaan. Tässä vaiheessa en ole kyllä kuullut pihahdustakaa mistään orientaatiosta, saatika tuutorista. Jään seuraamaan tilannetta suurella mielenkiinnolla. Kuitti.

Mitähän tähänkin nyt sitten sanoisi?

Matka Kazaniin alkoi tänään. Otin alusta asti periaatteekseni, että nyt ei ajatella mitään vaan antaa mennä ja mietitään sitten. Toimi erittäin hyvin, koska en panikoinut, itkenyt tai jännittänyt missään vaiheessa. Tosin myönnettäköön, että kun Tatarstan Airlinesin kone alkoi saavuttaa Kazanin valoja ja kaikkialla muualla oli niin pimeää kun vain voi olla niin myönnän että vähän siinä lipsahdin ja totesin mielessäni että "kyllä olen korvessa, kaukana kotoa, mitä vittua mä täällä teen??" Tällä hetkellä istun perivenäläisen kodin makuuhuoneessa ja mietin sitä kysymystä edelleen, tosin sekaan on jo eksynyt ripaus seikkailumieltä ja vaikka kello näyttää kohta neljää aamuyöllä ei nukuta (varmaan joku stressireaktio kuitenkin). 

Mutta palataan lukioiden suureksi riemuksi vähän ajassa taaksepäin Pietariin. Ensimmäinen asia, mikä pisti silmään lentokentällä (sekä ulkomaan- että kotimaanterminaalissa) oli se, että venäläisten klassinen, mauton ja mahtipontinen pukeutumistyyli on nyt niiiiin ysäriä. Hämmästyin todella, miten normaaleilta ihmiset näytti. Ei puuhkia, leopardikuoseja, 15 sentin korkoja, verkkosukkiksia, takatukkia (no oli niitä muutama), farkkuja ihmeellisine pinkkine glitterkuvioineen, rankasti avattuja kauluspaitoja kultaketjulla ja rintakarvoilla maustettuna.. Njet. Kaikki oli nyt melko tyylikästä. Muutenkin takavuosien turha draama, säätäminen ja vaikeudet periaatteessa ihan kaiken kanssa oli poissa: lähes kaikki puhuivat englantia tai jos ei puhunut niin ainakin oli englanniksi viitoitukset, passintarkastuksessa ei seisotettu sitä kymmentä minuuttia, galashnikovit oli hävinneet turvatarkastuksista, kukaan ei etuillut jonossa, todella monella oli iPhone, jota sitten näppäiltiin, autokanta vaikutti huomattavasti paremmalta.. noniin, summa summarum: erittäin lyhyessä ajassa Venäjällä ( niin no, ainakin Uralin läntisellä puolella) on tapahtunut erittäin paljon siirtymistä tälle vuosituhannelle. Viisi kertaa olen maassa vieraillut ja ikinä ei kyllä ole kone toiminut näin rasvatusti. Hienoa!

Täytyy sitä nyt kuitenkin vähän kertoa pienestä sydämen tykytyksestäkin.. ei, kyse ei ole mistään romanttisesta. Saavuin siis terminaalin vaihdon jälkeen Pulkovo 1:seen eli kotimaanterminaaliin noin klo 17. Jatkolennon oli määrä lähteä mukavasti yhdeltätoista eli siinähän sitten istuttiin ja odoteltiin ja katseltiin ympärille ja sönkötettiin kun joku jotaiin kysyi ja yritettiin paniikissa lukea edes jotain venäjänkielestä ja katsottiin masentava leffa.. ja kun kaikki tämä tuli tehdyksi, olikin sitten neljän tunnin tököttämisen jälkeen aika siirtyi lähtöselvitykseen. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin että mihinkäs Katriina laitoit matkalippusi?????!! Tässä laukussahan sen piti olla. Ei ole. No repussa sitten. Nada. Isossa laukussa. Njet. Syke nousee ainakin Pispalan portaiden puolivälin tasolle. Kädet tärisee. Vittuvittuvittu. Joku saatanan kakara tulee viiden sekunnin välein sun naamalle ja huutaa: PULKOVO!!!! Ole nyt jumalauta hiljaa!! Okei, mä meen tiskille ja alan itkeen ja sanon et tässä on mun passi. Päästä mut koneeseen! Ja tätä AHDISTUSTA kestää 10 minuuttia, 10 piiiiitkää minuuttia, kunnes lippu sitten vihdoin löytyykin ja melkein päästän alleni helpotuksesta. Tämän jälkeen ei haitannut vaikka turvatarkastusnainen epäili ensin vaashälyytintäni pommiksi ja äidin antamaa lasilintukoristetta kokaiiniksi ja käänteliväänteli reppuun jäänyttä tamponia koko Venäjän edessä. Ei haitannut sitten ollenkaan koska MULLA ON LIPPU!

Sitten pääsen Kazaniin, kohtaan mystisen Vladimirin ja popin soidessa kaahaillaan kohti keskustaa. Vladimir osoittautui noin 25-vuotiaaksi nuoreksi mieheksi, joka siis opiskelee yliopistossa jotain tietokonejuttua ja on siellä myös duunissa. Aluksi vaihdettiin sanoja venäjäksi mutta kun ei ollut sitä extraenergiavaihdetta siinä vaiheessa päällä niin sanoin että nyt ei pysty. Kello kaksi yöllä saavumme hyvin perinteisen, suomen mittakavasssa spurgun kerrostalon eteen ja astumme sisään asuntoon joka on kolmekerroksinen koerrostaloasunto, nettiyhteydellä, saunalla ja kolmella vessalla, pianolla, kotiteatterilla ja itse sain aika ison huoneen. Käy ilmi että asunnossa asuu 24-vuotias Masha, vuosi sitten yliopistosta valmistunut kielitieteilijä (aka opettaja ja tulkki) ja asunto on hänen perheensä kaupunkilukaali. Vanhemmat ovat muuttaneet lähiöön ja nyt tässä sitten asuu Masha, joka vuokraa huoneita vaihtareille. Sunnuntaina pitäisi ilmeisesti saapua toinenkin vaihtari joka kai on japanista. Tästä voi tulla aika jännää. Mutta asian tekee oikein erijännäksi se, että Masha lähtee neljän tunnin päästä kahden viikon reissulle espanjaan perheensä kanssa joten asun tässä sitten ihan yksin. Avaimet käteen ja heihei, tossa on toi bussipysäkki, kyllä tolla sun venäjällä hyvin selviää. Niin että mitä tähän nyt sitten sanoisi? Olen kauhun ja innostuksen välimaastossa. 

Alunperinhän tarkoitus oli että olisin hankkinut oman lukaalin mutta koska vuokra on 9000 ruplaa eli noin 250€/kk ja siihen kuuluu vesi, sähkö, iso oma huone, sauna, hyvät yhteyden joka paikkaan sekä netti niin hmm... katsotaan. Eli jos nyt mietitään sitä lähtötilannetta että ainut tieto, jonka ennen lähtöä sain oli että "vladimir will pick ypu up at the airport and takes you to your final destination" niin ei tämä nyt (vielä) mennyt perseelleen. Ainut vaan että mitään tietoa ei ole missä ja koska alkaa rautainen opiskelu. Pitääkö siis tehdä visiitti kv-toimistoon maanantaina? 

Kello on 4.15. Oli hienoa kirjoittaa tajunnanvirtaviesti tähän väliin niin saadaan tuoreet ajatukset paperille. Huomenna astun ulos ovesta.