Joo. Aloitetaan siitä Moskovasta.
Käväisin saksalaisen kaverini Nikon kanssa katsastamassa suuren ja mahtavan Venäjän suuren ja mahtavan pääkaupungin Moskovan. Reissu ei olisi voinut tulla parempaa aikaan koska juuri lähtöä edeltävällä viikolla olin saanut kaikesta niin suuren mahtivitutuksen että oli hyvä hetki nostaa kytkintä. Moskovassa oli tarkoitus myös tavata Nikon isä ja hoitaa venäläisten kanssa bisnestä makeisalalla. En itse osallistunut tähän kädenvääntöön vaan shoppailin koko tuon ajan - erittäin menestyksekkäästi. Noniin, aloitan kuitenkin alusta. Juna lähti Kazanin rautatieasemalta n klo 22 viime tiistaina. Venäläiset yöjunat. Hmm.. Parilla sanalla kuvaillen: ahdas, tiivis, outo, kuuma. Sänky on niin pieni etten edes minä (160cm) pystynyt suoristamaan jalkojani. Päätä ei voi nostaa koska jos niin tekee, lyö päänsä kattoon. Voitte vain kuvitella millaista taiteilemista yläsänkyyn pääseminen on. Porukka periaatteessa nukkuu samassa ahtaassa putkessa, välissä on pieni kaistale käytävää ja päädyissä äärimmäisen likainen vessa ja "tupakkahuone" eli vaunujenvälinen aukko, josta näkee kivasti raiteet. Arvatenkin en kamalasti saanut nukuttua mutta suoraan sanottuna en sitä odottanutkaan.
Moskovaan päästyämme, suuntasimme hostelliin (Godzillaz hostel, suosittelen, kivalla alueella, kiva henkilökunta, siisti, kompakti kokonaisuus, eikä maksa paljoa) heitimme kamat 8-hengen kanssa jakamaamme huoneeseemme ja lähdimme katsastamaan Kremlin, punaisen torin ja muut turistihömpötykset. Moskovasta huomasi heti olevansa heiman eurooppalaisemmassa kaupungissa. Paikoittain olisi voinut luulla olevansa Helsingissä. Ydinkeskusta on erinomaisen viihtyisä. Jäljempänä kerron tarinaa moskovalaisesta lähiöstä.. Moskovassa huomasi myös, että joillain tässä maailmassa rahaa riittää. Oli Ferrareja, Guccia, kuntosali, jonne piti saapua Bentleyllä, treenata Niken kalleimmissa ja tottakai näyttää hyvältä. Oli ravintoloita joissa pieni annos pastaa maksoi 70€ (Nikon isä maksoi, hähää. mitäs halusi mennä juuri sinne) ja kuulin tarinaa että yhdessä illassa venäläinen kroisos onnistuu tuhlaamaan yli 1,5 milj.€ mm elefantteihin limusiineihin, drinksuihin ja naisseuraan. Jos kerran ollaan varakkaita niin sitten ollaan sitä kunnolla!! Samassa kaupungissa asuu tosin huomattava määrä myös ihmisiä, joilla ei omaisuutta ole nimeksikään.
Ensimmäisen illan päätteeksi olin onnistunut paikantamaan Moskovan parhaan kirjakaupan ja löytämään erinomaisen lakikielen sanakirjan englanti-venäjä-englanti. Ja nyt kaikki siellä "kotikatsomossa" ajattelevat, että jopas on nörttiä puuhaa mutta tähän vastaan vain toteamalla, että "te ette ole täällä". Olin siis onneni kukkuloilla. Kello näytti kymmentä ja Niko keksi että hei lähdetään käymään fatsin hotellissa ja ehkä saadaan ilmainen illallinen. Kaveri on kovasti tekniikan ihmelapsi ja näppäili Gps-laitteeseensa hotellin nimen. Ajoimme metrolla jonnekin todella kauas. Metroasemalla näky oli kovin erilainen kuin keskustan viihtyisissä puistoissa: narkkareita, huoria, kännisiä ihmisiä, skinejä, jalattomia kerjäläisiä.. mitä muuta vielä voi toivoa? Kaksi, veikkaisin 14-15-vuotiasta, tyttöä tarjoili itseään ohikulkeville keski-ikäisille. Vähänkö oli ankeeta. Noniin, Nikon Gps-laitteen varassa suunnistat sitten siinä syntihelvetissä läpi metsän, moottoritien, junaradan ja lopulta päädyt äärimmäisen rähjäisen hotellin eteen ja kysyt itseltäsi: miksi minä? Arvatenkin kyseessä ei ollut oikea paikka, koska herra Schweifel oli tunnetusti menestyvä saksalainen liikemies ja hotellin piti olla samassa linjassa tämän kuvauksen kanssa. Kävi ilmi että poika Schweifel oli näppäillyt hotelli IRIS:n sijasta hotelli IBRIS. Uusi suunta takaisin metroasemalle. Pimeä taksi alle (virallisella taksikyltillä varustettuja takseja näin viiden päivän sisällä yhden) ja hotellille, jossa siis tapasin isä Schweifelin ja illallistimme puoleenyöhön asti jonka jälkeen palasimme hostellille. Siellä meitä odottikin pikku ylläripylläri kun avasin huoneemme oven ja kerrassaan uskomaton ihmiskehon nesteiden, kemikaalien ja eritteiden hajujen kirjo suihkahti nenääni: huoneessamme nukkui neljä venäläismiestä. Hurraa. Eikä se haju niinkään olisi ollut ongelma mutta sitten alkoi se kuorsaus. Isäni kuorsaa. Kovaa. Mikko tietää. Mutta se ääni mikä niistä karjuista lähti oli niin uniikki kokemus että tuskin moiseen enään törmään. Luulin että joku niistä tukehtuu ja kuolee. Alasängystä kuului kiroilua saksaksi. Ei varmaan nukuta tänäkään yönä.
Toinen päivä meni shoppaillessa ja nähtävyyksiä katsellessa. Tapsin lyhyesti ystäväni Mashan, joka vietti kanssani kallisarvoisen lounastuntinsa. Isäni ilahdutti minua soitollaan Suomesta ja keksi että nyt kun olen keran Moskovassa niin voisin sitten etsiä isoisäni vanhan sotavankitoverin elossa olevan pojan jostain Mosovan lähiöstä. Osoite oli se ja se, haastattele, ota kuva jne.. Joo hoituu, prkl. Kuinka ollakaan löysin helpostikin perille mutta keskusteltuani tunnin talon kaikkitietävän babushan kanssa ja kuultuani kaiken talon asukkaiden elämästä (no 101 aloitti juuri remontin muutta hävisi rahansa casinolla ja homma jäi kesken, nro 129 harrastaa irtosuhteita, nro 98 perheen poika muutti Uralille, nro 99 perheen tytär muutti Uralille nro 98 pojan kanssa, nro 102 osti kissan jne....) totesin että Ilya Dyakov ei enää asu tässä talossa eikä kukaan tiedä mistään mitään. Se siitä. Seuraavaksi istuimme metrossa tunnin ja sen jälkeen bussissa vartin kunnes pääsimme taas jonnekin kauas lähiöön, jossa Nikon piti tavata tyttöystävänsä sukulaisia. Ja nyt sitten yksi juttu, mikä saa nisakarvani pystyyn joka kerta kun se tapahtuu ja vitutusnappula painautuu pohjaan automaattisesti, on tapaamisen sopiminen ja toteuttaminen venäläisen kanssa. Sovitaan että tavataan. Joo okei. Koska ja missä. Jalkkimatsi loppuu kuudelta. No ennen vai jälkeen? Minä soittelen, voi olla että neljältä voi olla että seitsemältä. Me ollaan nyt täällä. Joo mä tuun 30 min päästä alaovelle. Öööö mikä on alaovi. Nro 1. Niin mutta mikä rakennus (korpus). Korpus 3B. Tai oikeastaan voisin tulla sinne kahvilalle. Kuluu 1,5 tuntia ja lopulta homma hoituu.Vietimme lähiössä viisi vitun tuntia. Mutta ei siinä. Ihan viihtyisää oli ja aurinko paistoi. Mutta kyllä sitä tupakkaakin kului odotellessa.. Lopulta paikalle ilmestyy perheen 17-vuotias poika Misha ja pelaamme erän venäläistä biljardia. Muu perhe on datshalla (jostain syystä). Tämän episodin jälkeen nautimme muutaman oluen ja menimme läheiseen yökerhoon. Kotiin pääsimme klo 6 aamulla ihan vain sen takia että onnistuin ohjaamaan meidät 180 astetta väärään suuntaan ja löysimme itsemme aika kaukaa juna-asemalta.
Viimeiset päivät kuluivat jokiristeillessä, tutustuessa Kremlin aarrekammioon ja asevarastoon sekä vieraillessa yliopistolla, joka on, kuten jo usein olen todennut, vaikuttava rakennut korkealla kukkulalla. Oletettua jännemmäksi reissuksi osoittautui kuitenkin vierailumme Moskovan kansalliskirjastoon. Suomessa voit kävellä kirjastoon. Tuosta noin. Katselet kirjoja, nuuhkit tunnelmaa, ns. chillaat. Ei täällä. Ei, ei. Ensin sinut ohjataan toiseen toimistoon, otat vuoronumeron, näytät passisi, täytät pari lomaketta, ja lopulta käteesi lätkäistään kortti. Sitten palaat siinne mistä tulitkin, jätät tavarasi (laukkua lukuunottamatta) narikkaan ja siirryt seuraavalle luukulle jossa taas passin kanssa taiteillaa, lyödään leimoja ja kysytään "onko teillä satennvarjoa laukussa?". Kapuat portaat ylös odottaen että kohta näet jotain suurta ja mahtavaa, kirjoja silmän kantamattomiin. Rakkaat ihmiset, kerrottakoon että siinä kirjastossa ei ole kirjoja. Siellä on pikku laatikoita, joissa on kirjojen nimiä. Ja tämän pikku lapun kanssa kun menet tiskille niin saat jostain tarkasti suojeltujen arkistojen suojista haluamasi kirjan. Eli kirjasto on: hyllyjä, joissa laatikoita ja pitkiä pöytiä. Siinä se. Jaksoin kierrellä 10 minuuttia. Hirveä hehkutus ja tuloksena iiiso rakennus täynnä laatikoita. Mutta tarina ei pääty tähän. Nimittäin, poistuessasi rakennuksesta menet kolmen turvatarkastuspisteen läpi. Matkani tyssäsi ensimmäiseen. Miliisinainen löysi nimittäin sanakirjan laukustani ja kysyi: "Mikä tämä on." " Se on minun sanakirjani" " Oletteko varastaneet sen kirjastosta" " En, isäni osti sen Suomesta" " Onko teillä kuittia?" " Isäni osti sen Suomesta 30 vuotta sitten." " Kirjastoon ei saa tuoda sanakirjoja." "Aha, tuhannesti anteeksi, en tienny. Luulin että vain sateenvarjot on kiellettyjä." " Tästä täytyy raportoida" Tässä vaiheessa paikalla on neljä miliisimiestä ja tämä yksi nainen. Puheluja korkeammalle taholle soitetaan, minua mulkoillaan ja lopulta vanhempi naishenkilö kipittää portaat alas. Sanakirjaani (taskukokoista) käännellään ja pällistellään kunnes paikalle saapunut nainen tokaisee: "Menen kirjoittamaan teistä kirjallisen raportin, tähän menee 30 minuuttia." FUCKING A!!!!! Puolen tunnin kuluttua allekirjoitan lapun, sanon että moro ja poistun rakennuksesta.
Paluumatkalla junassa tutustuimme matkakumppaneihin ja sain kolme treffikutsua: yhden14-vuotiaalta, humaltuneelta jalkapallofanilta, joka halusi puhua Hitleristä, yhden keski-ikäiseltä humaltuneelta mieheltä, joka halusi laulaa minulle serenadin, yhden tataaritytöltä joka halusi parantaa englantiaan. Suostuin jälkimmäiseen. Pienen pienen loppudraaman onnistuin jäjestämään itselleni nousemalla väärään bussiin. Löydän itseni kaikkine kapsäkkineni kirjaimellisesti metsästä jossa asui ihmisiä peltihökkeleissä. Juna saapui Kazaniin klo 12. Olin kotona klo 16. Sinne jäi kv-oikeuden luento, josta tosin en olisi tajunnut muutenkaan sanaaaan joten hällä väliä.Tiistaina käyn lenkillä, koska Moskovassa onnistuin paisuttamaan itseäni ansioikkaasti erinäisissä kuppiloissa ja ravintoloissa, kappas vaan, sinne nyrjähti nilkka. Nyt sattuu. Ainoat kengät joita voin oikeastaan käyttää ovat 10 sentin korolliset nilkkurit. Tämä siksi että niissä jalka on juurikin siinä asennossa, jossa sitä ei särje. Muuten ei haittaa, mutta Kazanin syksyiset kadut ovat paitsi mutaisia myös varsin epätasaisia lammikoineen ja kuoppineen. Kohta menee toinenkin jalka. Lauantaina on kyllä pakko päästä joogaamaan. Se ei ole täällä sitten mitään rauhallista mietiskelyä vaan totistä vääntöä. Viime kerran jälkeen lihaksia särki viikon.
Huomenna onkin edessä taas jännä päivä kun menen kinuamaan kv-toimistosta learnig agreementia jota tietääkseni minulla ei ole. Huomenna on myös toinen kv-oikeuden luentoni, josta tuskin tajuan jälleen sanaakaan. Ensimmäinen voitto on saavutettu kun löydän edes paikan päälle. Olisin kohtis tyytyväinen jos vain saisin selkeän kuvan opinnoista ja siitä miten helvetissä niitä suoritetaan!!!
Kultturelli lokakuu siintää edessä: ostin liput neljään balettiin!! (yksi lippu maksoi 100 ruplaa eli noin 2,6€) Jos hurahdan lajiin katsomossa, niin pitää varmaan itsekin alkaa treenaamaan, täällä kun se tuskin maksaa maltaita niin kuin suomessa. Tunti sitten pääsin juutalaisen paikallissanomalehden etusivulle. Jeps. Kämppikseni Artjom on reporttrina kyseisessä lehdessä ja halusi välttämättä haastatella minua internetin kätöstäni. (????) Hei, en tiedä. Samaan hengenvetoon kerrottakoon, että tänään selvisi miksi ovemme vetää niin paljon yöllisiä vieraita koputtelemaan ja soittamaan ovikelloa: alakerrassa on suosittu ilotalo (ei mikään isosti mainostettu vaan aika lailla salainen) ja suurin osa asiakkaista erehtyy ovesta. Ehkä ei kannata avata ovea yövaatteisillaan.. Tosin saatan törmätä joku ilta julkkiksiin tai poliitikoihin.. Tästä tämä taas lähtee. Kuukausi takana ja aika monta edessä. Uutta tarinaa jälleen lokakuussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti