Melankoliaa koko taivaan täydeltä.

Se on syksy nyt. Venäjällä arki, työ, lomien loppuminen ja ilmeisesti myös kesän vaihtuminen syksyksi tapahtuu venäläiseen tapaan odottamatta ja nopeasti. Syyskuun ensimmäinen on koulujen ja yliopistojen alkamispäivä. Muistan kun menin itse kauan aikaa sitten kouluun ensimmäistä kertaa; isoveljeni verkkareissa, uusi reppu selässä ja joku äärimmäisen kasarihenkinen hiusdonitsi keskellä kalloa. Jos sitä näkyä ja hössötystä vertaa täkäläiseen meninkiin niin kyllä Suomessa vielä snorklataan; venäläiset ovat jo laitesukeltajien tasolla. Se pikkuprinsessojen ja pienien herrasmiesten määrä oli jotain niin hellyyttävän huvittavaa että teki mieli adoptoida heti joku lapsi ja koristella se kuin joulukuusi. Tytöt oli poikkeuksetta puettu mekkoon (mitä enemmän rusettia, rypytystä, kerroksia, pitsiä, kimallusta, hörhelöä ja harsoa sen parempi) hiuksissa oli ihan kylpysieneltä näyttäviä donitseja, jalassa somat pikku kiiltonahkakengät ja pitsiset polvisukat. Pikkumiehet kulkivat kiltisti äidin rinnalla vaatimattomasti puku päällä ja salkku kädessä.Yliopistolla meininki oli kuin suoraan jostain liikejuridiikan hard core-ydinosaamisosastolta: tytöillä äärimmäisen korkeat korot, kynähameet, kauluspaita; pojilla puku-salkku-linja jatkui ja rinnalle oli ilmestynyt savukkeet. Tunsin itseni erittäin alipukeutuneeksi ja oli pakko mennä vinguttamaan electronia. Nyt on korot. Hurraa. Tämä oli hyvä. Samana päivänä lämpötila tippui 15 astetta ja siitä alkoi sade ja harmaus joka jatkuu edelleen. Tämä ei ollut hyvä. Muutama päivä sitten tippui lentokone ja 43 kiekkolegendaa sen mukana. Tämä oli tragedia. Luottavaisin mielin lennän sitten talvella Siperiaan.

Paljon on tapahtunut viime tilannekatsauksen jälkeen. Kämppikseni Ira muutti harmikseni opiskelija-asuntolaan, koska siellä hänen piti alunperinkin olla mutta joku teki jossain joskus jonkinlaisen virheen ja tyttöparka tuotiinkin tänne (tätä edelsi sellainen pikku episodi että kuuluisa Vladimir unohti hakea Iran lentokentältä ja siellä neiti sitten tökötti pari tuntia keskellä yötä henkisesti paskat housussa valmistautuen nukkumaan lentokentän kovalla lattialla. No tuli se pässi sitten lopulta ja kehtasi vielä vaatia 1000 ruplaa kyydistä. Taksilla pääsee 300 ruplalla. Kusipää.). Toisin kuin itse, Ira joutuu maksamaan opinnoistaan n. 5000€ joka on suuri summa rahaa, varsinkin Taiwanissa. Asuntolassa asuminen maksaa 300 ruplaa (n. 5€) kuukaudessa joten ymmärrän syyn muutolle. Dormissa on tosin kohtis paskamaiset olot koska huoneessa on kolme ihmistä, joiden sängyt erottaa kuppanen pöytä ilman valoa. Ei pesukonetta, ei nettiyhteyttä (hommaan palkattu henkilö on nyt kaksi viikkoa sanonut tulevansa huomenna. Häntä odotetaan edelleen), ei radiota, ei telkkaria, ei astioita, ei hissiä (talossa on 17 kerrosta), kotiintuloaika klo 21, kutsua ei saa ei kavereita eikä vanhempia. Itse en siihen pystyisi, koska haluan mennä ja tulla koska huvittaa ja tällä hetkellä näin olenkin tehnyt. Viikon siis asuin jälleen yksin, tosin Masha palasi perheensä kanssa Espanjasta ja oli paikalla ehkä päivän. Tapasin vähän jo varttuneemmat vanhemmat ja mielipiteeni dedushkoista ja babushkoista pitää. Tuitui. Syötiin suuren suuri vesimeloni. Sain kutsun heidän kotiinsa maalle oppimaan borshin valmistuksen salat. Tänään sain Mashalta viestin että talooon muuttaa joku venäläinen poika. Ja niinhän siinä kävi. Artjom on itse asiassa kirgisiasta ja opiskelee journalismia täällä, kirjoittaa yhteiskuntapoliittiseen juutalaiseen lehteen artikkeleita ja on ihan innoissaan suomen kielestä nyt kun pääsi sen makuun. "Kelo jätätätttäättää." Maladjets! Iloinen miekkonen. Nauraa kun en tajua mitään. Ei naura kauaa.... Haa! Eli nyt täällä sitten elellään kolmistaan. Hyvä näin. Yksin on aika onttoa. Jaahas, ja nyt meni sitten sähköt (kolmatta kertaa, kolmatta kertaan asuntoon yritettiin myös murtautua mutta ei, tsemppia vaan kavereille, sitkeitä ovat.). Jatketaan huomenna....

Huominen koitti. Asiaan! Vaihtariporukka on aika lailla saksalaispainotteinen. Muutama vaihtari on Ranskasta, viisi Jenkkilästä (henkilökohtaiseksi ilokseni.... no ei, on ne ihan okei, jenkeiksi. muutama vaan niin käsittämättömän avuton että meinaa hermot mennä. Hienoa että olette päättäneet ensimmäisen kerran elämässänne poistua USA:n rajojen ulkopuolelle - VENÄJÄLLE!!!! Oho, täällä ei ollakaan niin palveluhenkisiä kun South Carolinassa. Oh, you think!!!!) ja sitten olen minä ja loput Koreasta, Kiinasta ja Japanista. Meidät eurooppalaiset  nyt kuitenkin on tungettu samaan ryhmään. Hieno hommahan on se että suurin osa on venäjän pääaineopiskelijoita jotka kääntää ja vääntää lauseita ja nelisivuisia tekstejä tunnissa. Itseltäni tämä homma vei parisen päivää. Tunneilla en tajua mistään mitään. Istun ja möllötän. On hienoa opiskella venäjän kielioppia venäläisillä termeillä jotka vielä lyhnnetään joten ymmärrän vielä vähemmän. Viime viikolla hajotti aika pahasti mutta vitut, nyt mennään läpi liikeverbi/aspektisuon. Aivan sama kuinka monta nöyrää hetkeä matkalle osuu. Ja niitähän sitten osuu joka ikinen päivä. Ai että! Tämä alkaa jo olla suorastaan huvittavaa. No ei, vaikka rehellisiä pitää olla ja myönnän että muutamaan otteeseen olen kironnut tämän maan helvetin kuumimpaan tulireikään ja kaivannut kotiin jossa kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, en todellakaan olisi valmis palaamaan kotiin. Tästä tulee raskas mutta erittäin elämänmakuinen vuosi.

Yksi vaihtareista, Brian aka Brain ( musta, pieni 30-vuotias mies jostain päin jenkkilää, puhuu pienellä etelän aksentilla, vietti Kazanissa vuoden pari vuotta sitten ja palasi jälleen. Suora siteeraus: "First you're gonna hate this fucking country, and then you're gonna love it." Toinen siteeraus lauantai-illalta jolloin juhlistimme Brianin 30-vuotissynttäreitä: Sasha: "Brian, you have a tight ass" Brian: "Yeah, that's what my mother always says.") on tapaus. Ensinnäkin, hän on musta. En ole nyt millään rotuasialla tässä. Totean vain, että venäläiset on oikeasti aika rasistisia varsinkin kun ihonväri on tumma. Se menee jo niin alkeellisen ajattelun puolelle että kyllä itseäni pelottaisi ihan helvetisti hengata täällä. Kuulin tarinan tummaihoisesta naisesta, joka piti kauppaa Kazanin keskustassa. Yhtenä yönä joukko venäläisiä uusnatseja tuli ja vei ja sitoi junarataan ja se oli tuutuut. Ei ole kauppaa enää. Brianin kanssa kun kävelet metrotunneliin niin aina on miliisi kysymässä papereita vaikka miekkonen puhuu oikein hyvää venäjää, tosin hirveällä jenkkiaksentilla. Toisinaan mies pistetään miliisin pikkuputkaan koiran kanssa viettämään pari tuntia kunnes hermo menee, Brian heittää parisataa ruplaa ja asia jää siihen. Kaikesta tästä huolimatta sälli jaksaa mennä ja tulla ja alkaa heittämään läppää täysin tuntemattomille keskellä katua; milloin babushkoille, milloin miliisille, milloin portsareille, milloin kaljottelevalle nuorisojoukolle. Yöt se viettää kantakapakassaan josta nykyään saa tervetuliaismaljan ilmatteeksi jos liikkuu samassa porukassa. Respect!

Lopuksi vielä muutama sananen siitä, millaisia erilaisuuksia olen täällä ollessani havainnut venäläisten elämässä verrattuna kotiin. Kaikki lähtee ihan pienistä asioista. Esimerkiksi, aamulla kun haluat keittää teetä niin sitä hellaa ei saa kääntämällä kuumenemaan vaan ensin väännetään kaasuhana auki ja painellaan pienestä mustasta napista joka heittää kipinöitä peliin ja liesi on sitten melkoisen nopeasti melkoisen kuuma. (arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani) Ennen kuin pääset kadulle on avattava ulko-ovi helvetin isolla avaimella jota käännetään oikealle ja kolme kertaa vasemmalla ja vielä oikealle.(arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani)

Katu on täynnä kuoppia, luultavasti kuopat täynnä vettä ja mutaa ja pitkät, hoikat venäläisneidot tepastelevat tomerasti kaiken tämän paskan keskellä 15.senttisillä koroillaan ilmekään värähtämättä. Bussilla matkustaminen onkin sitten jo aika perseestä. Kuka ikinä päättääkään Kazanin liikennejärjestelmän kehittelemisestä, tässä sinulle neuvo: LAAJENNA NYT HYVÄ IHMINEN SITÄ METROVERKOSTOA. Kazanin metro on n. 10 vuotta vanha. Se rakennettiin niihin aikoihin kun Kazanin väkiluku ylitti miljoona plussan ja tästä siis seuraten venäjän lain mukaan metroverkon rakentaminen oli mahdollista. Valitettavasti metro on äärimmäisen suppea, yksilinjainen paska vekotin joka ei hyödytä ketään. Homman nimihän on nimittäin se että Kazanin kaupungin kaksi suurinta ja ruuhkaisinta väylää yhtyvät juurikin minun reitilläni yliopistolle ja tästä seurauksena liikenne ei voisi olla enemmän tukossa. Aamuruuhkassa (klo7-11) 10 minuutin matkaan menee tunti. Ja tämä tunti vietetään seisaallaan täpötäydessä, kuumassa bussissa, jossa ei edes kättään saa liikuttaa koska.. no se ei vaan liiku. Lisää porukkaa tunkee sisään ja aina ne jotenkin mahtuu. Vaikka väkisin. Ja edelleenkään kenenkään kasvoilla ei näy että tämä olisi jotenkin vittumaista tai epämukavaa. Ja kaikista käsittämättömintä on se,lipuntarkastaja, joka rahastaa jokaisen yksitellen, änkee läpi ihmismeren ja rahastaa matkustajat. Maailman paskin duuni!!! Tosin tänään näin ostoskesukuksen näyteikkunassa elävän mallinuken alusvaatteisillaan. Ei sekään varmaan herkkua ole. Hän seisoi nimittäin paikallaan sekä klo 10 aamulla että klo 9 illalla.

Duunista puheenollen, venäläisten palkat on jotain uskomatonta. Ystäväni Irina valmistui yliopistosta mikrobiologiksi mutta koska niissä hommissa tienaa sen verran huonosti päätti hän mennä töihin hammaslääkärin vastaanottoapulaiseksi ja saa nyt 10000 ruplaa (250€) kuussa. Vuokraan menee 5000 ruplaa. Miten  maksat kuukauden elämisen 5000 ruplalla varsinkin kun Kazanin hintataso on paikoitellen samaa kuin suomessa??? Sairaanhoitajan palkka 7000 ruplaa kuussa, opettajan 5000. Tuttavaperheeni äiti meni töihin kampaamoon koska siellä ansaitsee parempaa palkkaa kuin sairaalan synnytyslääkärinä. Jösses. Sanattomaksi vetää. Toisaalta naisten skenaario tulevaisuudesta on se, että paras on jos menee mahdollisimman nopeasti naimisii, ei joudu olemaan yksin, joku elättää ja suojelee ja tulevaisuuden suunnitelmat on aika lailla sinetöity, elämä stabiloituu ja töissä käydään ilman sen suurempia urasuunnitelmia, kunhan käyt ja tuot rahaa kotiin niin kaikki on hyvin. Sinkkuus ei ole mikään valttikortti täällä vaan suurin osa nuorista seurustelee ja menee naimisiin viimeistään 25-vuotiaina (huomatkaa yleistykset, en voi puhua koko 140 miljoonaisen kansan puolesta). Tuttavani Yara (21) meni äskettäin vihille samanikäisen poikaystävänsä kanssa seurusteltuaan kaksi kuukautta. Ja sydän sanoo poks. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat vielä jokseenkin vanhat ja perinteiset: nainen on nainen ja mies on mies, nainen tottelee, mies kertoo mikä on oikein ja väärin, nainen on heikko, mies on vahva. Hmm.. vanhoillista eikö? Tietyssä se ei itse asiassa ole hullumpi skenaario. Tavallisessa kanssakäymisessä miesten käytöstavat ovat suorastaan erinomaisella tasolla mitä tulee naisten kohtelemiseen: ovet avataan, bussissa annetaan istumapaikka, tultuani märkänä ja väsyneenä kotiin kauppakassin kanssa Atrjom otti kantamukset ja tyhjensi sisällön kiltisti jääkaappiin. Kaikkea tällaista pientä mukavaa. Mutta sitten, kolikon vääristynyt puoli. Voivoi ystävät hyvät. Olisittepa olleet näkemässä. Ei siihen näkyyn vain voi tottua kun on kasvanut maassa jossa naisen lyöminen on aikamoinen häpeäsynti. Täällä taas olen nyt viikon aikana törmännyt kolmeen otteeseen parisuhderiitaan, jossa naisosapuoli saa kunnolla turpaansa ja ihmiset hymähtelevät ja kävelevät ohi. Vsjo normalna. Se on niiden asia. Ja kyseessä oli siis aivan tavallisen näköisiä pariskuntia. Ei mitään spurgusekoiluja. Brian kertoin menneensä kerran väliin ja saaneensa itse selkäänsä - sekä naiselta että mieheltä. Toisin kuin siis Suomessa, kodinsisäinen väkivalta ei ole mikään seinien sisälle jäänyt tabu vaan julkinen spektaakkeli johon suhtaudutaan asenteella: elämä on.  Ehkä tätä  ei ole tarkoitus ymmärtää, näin se täällä vain on ja ihmiset ovat kai aika sinut asian kanssa.

Veitikan ensimmäinen koulupäivä.

Etkot Irinan ja Nikon kodissa. Kuvassa 12 ihmistä istuu vessan kokoisessa huoneessa joka toimii sekä kylpyhuoneena että keittiönä.

Coyote Ugly oli nimensä mukainen. Te jotka olette nähneet leffan tiedätte että tiskillä tanssi vähäpukeisia naisia, asiakkaat saivat toisinaan vettä päälleen ja musiikki oli kantria ja poppia. Jep, näin myös täällä.

Brian (ei se musta), Sasha, Brody (näytää ihan Mark Hamiltonilta)

Irina

Vesipiipua kuluu lähes päivittäin (kaiken sen halpaakin halvemman tupakan ohessa). Kuvassa Vlada, Alex ja joku venäläinen tyyppi jonka Brian sai mukaan jostain kadunkulmasta.

Brianin synttäreillä. Vieressäni loistaa Camebridge-nero James.

Saamattomuuteni on estänyt minua vieläkään ottamasta selvää oikiksen kursseista mutta viritin itselleni ansan ja sovin meneväni saksalaisen Nikon kanssa huomenna selvittelemään hommia. Eli perua ei enää voi. Samainen henkilö kutsui minut myös viikon reissulle Moskovaan. Siitä voi tulla mielenkiintoista... Katsotaan. Perjantaina menen joogaamaan Mashan kanssa ja ystäväni Vlada sai uteliaisuuteni heräämään ja osallistumaan tankotanssitunnille, jonka ohjaa mieshenkilö päälllään trikoot ja korkokengät. No jos nyt vain sen vuoksi kerran elämässä... Saatan katua myöhemmin mutta nauraa aika makeasti 80-vuotiaana käpynä.. Kuulemiin!