Roudasta rospuuttoon.

Barnaulin matkan, tuskallisen vatsataudin, unettomien öiden ja viisi tuotantokautta Oz'a myöhemmin olin valmis laittamaan euroja likoon. Menin, klikkasin ja maksoin itselleni viikon loman Etelä-Ranskassa ystäväni Alexandran (Sasha) luona. Matkat edestakaisin menivät hyvin ilman ylimääräistä silmienpyörittelyä ja kokonaisuutena koko reissu oli erittäin onnistunut. No, vähän olin passintarkastuksessa että mitämitä kun virkailija kysyi ensin varsin skeptisellä, toinen-luomi-korotettuna-katseella että: "Mistä olette saanut tämän viisumin?" "Ööö... Kazanista" (näin lukee myös viisumissa) ja sitten: "Miksi?" Onko tämä nyt joku kompakysymys? "Koska opiskelen siellä yliopistossa." (sekin lukee viisumissa) "Jaa. Seuraava!" No mutta. Asiaan!

Yritän nyt löytää sanoja kuvailemaan sitä tunnetta, joka minulla oli kun astuin ulos lentokentältä Nizzassa ja odottelin Sashaa bussipysäkillä. Sopiva sana lienee 'rauha'. Poltin kuuden euron Malborojani (lupaan että lopetan kun tulen takaisin, koska en pysty enää maksamaan yli euroa askista) ja töllistelin ympärilläni vallitsevaa harmonista todellisuutta: meri, aurinko, vuoria, palmuja, villakangastakkeja, tennareita, aurinkolaseja (no on se jännää!), ei tungosta, ei kiirettä, ei turkkeja, ei piikkikorkoja, ei loskaa, jäätä tai poltetun hiilen hajua ilmassa. Huokaus. Rauhallista, turvallista, puhdasta. Ero Kazaniin, tai ennemminkin Barnauliin, oli jotakuinkin sama kuin Niinistön ja Haaviston välillä: molempien sukunimet loppuvat samankaltaisesti -sto ja -stö mutta se ö ei kuitenkaan ole o. Jos joku nyt kuvittelee, että yritin tässä sanoa jotakin niin sori, en yrittänyt. Aloitin vaan kirjoittamaan ja lopputulos oli hauskalla tavalla niin käsittämättömän huono, etten raaskinut deletoida. Asiaan!

Köröttelime bussilla pikku vuoristoteitä Grasseen ja huhhuh oli nättiä. Bussikuski sanoi "Bonjour madame!" hymyssäsuin ja tuijotin häntä hetken hämmilläni, koska Venäjällä tätä ei vain tapahdu. Poistuessa ratin takaa kuului vielä "Merci madame! Bonne journée!" Mitä helv... Ensimmäisen päivän nuuskin Grassen parfyymitehtaiden antimia ja söin tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Kultturishokkia puski päälle niin perskeleesti ja nautin joka hetkestä. Kävimme viikon aikana Nizzassa, Cannes'ssa (joka muuten on varsin mitäänsanomaton kaupunki. Filmipippalot pitävät mainetta yllä mutta mielestäni kaupungissa ei kyllä ollut muuta hehkuttamista) yliporhojen brittien asuttamassa Valbonnen kylässä sekä lukemattomissa muissa vuoristomiliöissä jotka enemmän tai vähemmän muistuttivat toisiaan. Yhtenä iltana menin zumbaamaan paikalliseen kylään mummojen  kanssa. Tunnin jälkeen yksi mummeleista kutsui kaikki kotiinsa (sinne tuli myös pariskunta Bruno ja Cécar, niin umpihinttejä, niin ranskalaisia, niin viihdyttäviä vain seurata) juomaan viiniä ja syömään piirakoita. Hänen kotonaan istuva miehensä kärsi vakavasta alzheimerin taudista eikä muistanut viittä minuuttia pidemmälle. Olin kyllä aika otettu ja vanhukset-on-tuitui-syndroomani heräsi jälleen eloon kun Charles-vanhus käski viiden minuutin välein vieraiden painua helvettiin ja heti sen jälkeen nosti lasiaan minuun päin ja sanoi että "otetaan meille". Seuraavaksi hän kertoi rakastavansa kaikkia ja toivotti heidät tervetulleiksi kunnes taas alkoi kiukuttelemaan.

Viimeiseksi illaksi Sashan äiti Helen oli onnistunut järjestämään meidät tarjoilemaan porhobrittien ruokakerhoillallisille. Siellä sitä sitten kaadeltiin viiniä ja heitettiin brittiläisen tylsistyttävää, ylitekomielenkiintoista small talk'a yhdelle Beckhamin asianajajajista, joillekin ranskalaisille elokuvatuottajille (joista en luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan), Etelä-Afrikkalaisille, minkkiturkkia kantaville ladyille sekä canadalaiselle jazz-laulaja Jill Barberille, joka esiintyi varsin tyylitaitoisesti illan lopuksi ja jonka musiikkia jouduin sittemmin lataamaan, koska ei ollut mikään paskempi esitys, sekä 40 muulle "pienimuotoisille" illallisille kutsutuille vieraalle. Hieman oli epätodellinen fiilis miettiessäni, missä olin ollut viikkoa aikaisemmin: Siperiassa, ladassa, kylmässä, hiilipölyssä. Jollain tasolla en kuitenkaan tuntenut oloani mitenkään erityisen vapautuneeksi tai kotoisaksi ja brittiläis-ranskalainen yläluokkainen (jos näin asian nyt voi ilmaista) kaikki-on-niin-heveltin-fantastic-marvellous-brilliant-sosiaalinen kanssakäyminen alkoi suoraan sanottuna kyllästyttää. Kenessäkään ei ollut mitään valittamista ja kyllä, olivat mukavia mutta jokin pieni persoonallisuus ja aitous puuttui. Lopettakaa se yliystävällisyys ja sanokaa nyt jotain rehellistä!!

Kuvittelin että kotiinpaluu Kazaniin olisi ollut katkeran kipeä laskeutuminen kylmään ja pimeään sekasortoon, ja pimeä ja kylmä se todellakin oli (tarkalleen -25 astetta) mutta ei kyllä muuten kirpaissut yhtään. Kuppanen lentoasema harmaine betoneineen suorastaan huusi kaikella koruttomuudellaan "tervetuloa todelliseen elämään". Nappasin taksin, kinastelin ahh niin tuttuun, kotoiseen tapaani hinnasta ja kuuntelin matkalla kotiin kuljettajani tarinoita armeija-ajoiltaa Mongoliasta, jossa herra vietti kaksi pitkää vuotta 50 asteen pakkasessa, ilman yhtäkään lomaa. "Ensimmäinen vuosi oli ihan perseestä." Sydämeni suli tuulilasiin kiinni kun hän kertoi, edellisellä viikolla kyydittäneensä roomalaisen liikemiehen keskustan hotellista lentoasemalle ja kysyneensä, mitä Giorgio piti Kazanista. No, Giorgio kohteliaaseen tapaansa kehui ja ylisti Kazania niin julmettoman kauniiksi ja ihanaksi kaupungiksi johon koruton, paskan jauhamiseen kykenemätön taksikuski oli tokaissut: "Siis mitä? Sä oot niinku Roomasta ja sustä TÄMÄ on kaunis kaupunki?? Onks nää jäiset ja paskaset kadut, neuvostorakennukset ja pimeä, kylmä miljöö jotenkin muka ihana häh??" Ahh, rehellisyyttä, aitoutta, suoraa puhetta asioista niinkun ne on! Juuri tätä olin kaivannutkin ja nauroin silmät päästäni.

Ranskan reissuni osoittautui odotettua tarpeellisemmaksi: ei ainoastaan siksi, että tarvitsin lomaa todellisuudesta, jossa elän, aurinkoa, josta imeä pienen annoksen energiaa ja muistutuksen siitä, miltä Eurooppa näyttäkään, vaan myös siksi, että käydessäni "sivistyneessä", hyvin organisoidussa maassa tajusin, mistä asioista Venäjällä pidän: aitoudesta ihmisissä, suorasukaisesta ajattelutavasta, pienimuotoisesta sekasorrosta ja ongelmista, jotka kuitenkin aina ovat tavalla tai toisella voitettavissa, suolakurkuista, kamalan makeasta "shampanjasta" (tosin nyt kaipaan kyllä hyvää viiniä jälleen) säännöistä, jotka on tehty ennemmin tai myöhemmiin rikottaviksi (pilkun jyysääminen ei ole täällä ongelmä), sitä, että ihmiset eivät elä kulisseissa tai yritä peitellä mitään vaan siinä se elämä on annettuna, paskaa tai ei, nautitaan siitä pienin piristein eikä jäädä itsesääliin tai kauhisteluun rämpimään, sekä sitä kuuluisasta melankolisesta realiteetista, että kaikki ei aina ole fabulous eikä kuulukaan olla koska elämä on kovaa mutta kannattavaa. Hyväksykää se!

Viimeiset kaksi viikkoa olen viettänyt saamatonta elämää katsellen kaikkien aikojen paskimpia suomalaisia elokuvia (mukaan lukien Levottomat 3, jonka katsominen on silkkaa masokismia) ja tavannut venäläisiä tuttaviani lähinnä teen merkeissä. Ensi viikolla alkaa uusi lukukausi ja olen tästä asiasta varsin onnellinen, sillä nykyinen päivärytmini alkaa käydä hermoon. Teemme luultavasti pikku matkan vielä ennen yliopiston alkua. Vaihtoehtoina ovat: Nizhnij Novgorod, Ufa, Volgograd ja Samara. Hyvä loppurutistus tulossa! Pakkaset paukkuu siinä yli 20 asteen mutta aurinko lämmittää mukavasti. Kohti kevättä mennään toiveikkain mielin. Adieu! 

Reissu Joulumaahan

Olen viimeisten Venäjällä viettämieni kuukausien aikana tavannut useita erikoisia persoonia, mutta joudun näin joulun kunniaksi toteamaan, että oma suku on kyllä se omintakeisin. Saapuessani onnelliseen jälleennäkemiseen puolet sukulaisistani oli sairaalassa, patriarkat haudassa, toinen puoli töissä. Ulkona paukkui reilut 30 astetta pakkasta ja ulkohuussi oli yhtä huurteinen kuin muistinkin. Matkani joulumaahan alkoi jouluaattona Kazanin lentokentältä…

Lentäminen Venäjällä on osoittunut varsin riskialttiiksi ensinnäkin siksi, että koneet eivät tahdo pysyä ilmassa (tämän takia pienet kiitos-kun-et-tappanut-meitä-kaikkia- taputukset ohjaamon henkilökunnalle koneen laskeuduttua turvallisesti maahan  eivät tunnu yhtä juntilta kuin Finnairin lomalennoilla) ja toiseksi  sen vuoksi, että lentokenttä toimii toisinaan, toisinaan taas koneet eivät lennä ollenkaan tai sitten ne myöhästelevät tuntitolkulla. Jos siis joku teistä, arvoisat lukijat, joskus ajattelee matkustavansa Venäjälle, joutuu vaihtamaan konetta ja manaa sitä, että vaihtoaika on esim. seitsemän tuntia, niin todettakoon nyt ja tässä, että tämä ei välttämättä ole mikään paskempi nakki sillä pieni aikavaraus on ihan tarpeellinen siinä vaiheessa, kun taksi saapuu lentokentälle ja virkailija siellä kertoo, että lentokenttä ei ole toiminnassa, koska kiitorata on jäässä. Kazanin lentokentällä tapasin joukon vihaisia matkustajia, joiden koneen oli määrä lähteä jo edellisenä iltana, mutta jostain syystä lentokenttä suljettiin äkkiä arvaamatta, ja porukka joutui viettämään yönsä kovilla penkeillä tietämättöminä siitä, koska lento Moskovaan pääsisi lähtemään. Paikallistelevisio oli kutsuttu paikalle ja lukuisat tuohtuneet babushkat tilittivät tuntemuksiaan kameralle.Venäjän kielen joukosta erotin muutaman englannin kielen sanan maustettuna selvällä suomalaisaksentilla ja menin jututtamaan nuorta miestä, joka keskusteli vanhemman herran kanssa. Kaveri osoittautui Tampereen Ilveksessä pelaavaksi lätkäjannuksi, jonka piti mennä Novosibirskiin pelaamaan kiekkoa, mutta jonka sopimusneuvottelut kariutuivat, ja joka tämän seurauksena yritti epätoivoisesti ”päästä  Suomen rajojen sisäpuolelle täältä vitun Venäjältä”. Valitettavasti hän kuului niiden poloisten joukkoon, jotka olivat yöpyneet kentällä ja myötätunnon kaikki propsit annan kyllä hänelle vaikka nyt en yleisesti  tamperelaisista lätkäjätkistä paljoa perustakaan. Sitä sai kutsua jo paskaksi reissuksi.  Jostain syystä oma lentoni pääsi loppujen lopuksi lähtemään aikataulun mukaisesti. Kysyin itseltäni: jos kerran kiitorata on jäässä, niin minkä takia kello kolmentoista kone pääsee lähtemään ennen kahta aikaisempaa lentoa. Lentokoneessa juttelin espanjalaisen liikemiehen kanssa ja ilmeni, että todellinen syy sähläykseen oli se, että edellisenä yönä rahtia kuljettanut kone oli tuhoutunut kiitoradalla ja suuria lentokoneita ei uskallettu päästää ilmaan, jottei uutta paskaa sataisi niskaan. Tämän tiedon turvin olikin tosi kiva ottaa siivet alle mutta  pääsin ajoissa Moskovaan. Sinne lensi myös suomalainen jääkiekkosankari, joka maksoi itsensä kipeäksi ainoasta vapaasta paikasta, jotta pääsisi jouluksi kotiin. Kiitokseksi avustani, joka mielestäni ei ollut kovinkaan merkittävä, hän antoi minulle vielä pienen ruokarahapalkinnon. Kilttiä. Moskovassa vietin seitsemän tuntia  ja koneessa Barnauliin neljä. Olin aamuyöllä kello viisi paikallista aikaa perillä. Matkatavaratkin pääsivät onnellisesti perille ja serkkuni Ruslan haki minut lentokentältä. Lentokentällä todistin todellista joukkotappelua kun matkustajia vastassa olleet ihmiset kyrpiintyivät odotteluun kylmässä talvisäässä ja yrittivät päästä sisään lentokentälle. Tämä ei jostain syystä ollut mahdollista ja pamput heiluivat sitten ihan kirjaimellisesti olan takaa. Siinä olin taas Siperiassa.

Ajoimme metsän läpi  tuttuun lähiöön ja punainen lada pysähtyi kuuluisan Michurina 10 eteen.  Se oli talo, jossa olin viettänyt kauan sitten ikimuistoisia kesiä isovanhempieni ja sukulaisten kanssa.  Isovanhempani olivat nyt kuolleet eikä isoisäni ollut enää minua kadulla kävelykeppinsä kanssa vastassa. Ruslan soitti isälleen, sedälleni Maratille, jonka kaiken järjen mukaan piti olla kotona vaimonsa kanssa mutta joka jostain syystä ei vastannut puhelimeen eikä ovikelloon.  Ruslan koputteli ikkunoita, soitatti torvea ja puolen tunnin jälkeen Marat avasi oven kalsareissaan. Heitin kamani talon kolmesta huoneesta siihen pienimpään ja poltin setäni kanssa tervetuliaistupakan. Kello oli kuusi aamulla. Toinen serkkuna Zhenja ryömi huoneestaan juuri heränneenä. Ensimmäistä kertaa elämässäni meillä oli yhteinen kieli. Se tuntui paitsi oudolta myös äärimmäisen palkitsevalta. Kellon lyödessä seitsemän tunsin, että vuorokausi ilman unta riittää ja painuin pehkuihin.

Keskipäivän koittaessa valkeni, että setäni vaimo Irina, serkkuni Misha, Zhenjan vaimo Lena ja vielä yksi serkkuni Irina kaikki makasivat kaikki kuka missäkin kaupungin ernäisistä sairaaloista. Irinat ja Misha sairastivat keuhkokuumetta; Lena oli synnyttänyt keskiviikkona pojan, joka, siis toisin kuin luulin, olikin elossa mutta synnytyksessä oli ilmennyt pieniä komplikaatioita, ja lapsi oli syntynyt keisarinleikkauksella. Jokainen varmasti pystyy kuvittelemaan, millainen riski on selvitä hengissä yksinkertaisestakin leikkauksesta täkäläisissä olosuhteissa. Saati sitten ne kivut joista itsensä heinkiheveriin rehkinyt tuore äiti joutuu kärsimään, kunnes haavat paranevat. Talo oli siis ennennäkemättömän tyhjä. Tämä oli sinänsä harvinainen tilanne, koska normaalioloissa talossa asuvat Marat, Irina; Misha, hänen vaimonsa Ksenia ja heidän poikansa Maksim; Zhenja,  Lena, poika Daniil ja heidän vastasyntynyt poikansa Kiril. Ainiin ja minä!  Saanen huomauttaa, että talo on vain hintsusti isompi kuin Turun kämppäni.  Elämä on siis erinomaisen yhteisöllistä. Kaikki käyvät kuka missäkin työssä ja kaikki rahat käytetään kaikkien tarpeisiin. Individualismiin ei pahemmin ole varaa. 

Iltapäivällä olin juuri palaamassa pihan perällä olevasta käymälästä yhtä kokemusta taas rikkaampana, kun Misha kurvasi ladallaan pihaan. Hän oli päässyt sairaalasta ”lomalle” eli toisin sanoen karannut, koska ”ruoka on paskaa ja siellä tylsistyy”. Ymmärrän yskän. Lähdimme myöhemmin viemään ruokaa Irinalle ja Lenalle.  Synnytyssairaala oli melko lailla keskustassa kun taas sairaala, jossa Irina makasi kaupungin laidalla, keskellä synkeintä lähiötä. Vierailijat eivät itse osastoille päässeet mutta ala-aulan infrakstruktuuri ja sekasorto antoivat ymmärtää, että täällä en välttämättä enempää aikaani haluaisi viettää. Illalla Ruslan, hänen vaimonsa Irina (valitan, näitä Irinoja riittää mutta yrittäkää pysyä perässä) ja heidän 7-vuotias poikansa Oleg tulivat vierailulle. Nautin Zhenjan kanssa shampanjaa ja vodkaa ja Marat lähti koko yöksi töihin. Hän palasi aamulla kello 10 ja nukkui periaatteessa koko päivän.  Söimme lounasta ja lähdin napsimaan kuvia ympäristöstä. Vaikka  perheen sisällä muutoksen tuulet puhaltavat ja uusi sukupolvi oli tarttunut ohjaimiin, naapurusto oli täysin samanlainen kuin 15 vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran astuin auton ovesta suoraan kadulla lilluvaan lehmän ulosteeseen. Kazanissa joutuu toisinaan voivottelemaan alueen kehittymättömyyttä joissakin asioissa mutta verrattuna Barnauliin, jossa ihmisten elinataso ei vielä pitkään aikaan yllä samalle tasolle kuin läntisellä Venäjällä, Kazan on kaikin tavoin edistynyt kaupunki. Moskovaa ja Pietaria en edes ala vertaaman Barnauliin; minun silmissäni puhutaan täysin eri maailmoista.Tiistai-iltana lähdin setäni Jurin luo kylään. Siellä tapasin hänen vaimonsa Svetlanan ja lapsensa Daniilin ja Dashan. Daniil opiskelee Barnaulin ylioistossa oikeustiedettä ja erikoistuu sotilasoikeudellisiin asioihin. Hänen kanssaan oli mielenkiintoista keskustella muun muassa siitä, että täkäläisillä työmarkkinoilla on suurena ongelmana pätevien lakimiesten löytäminen, koska iso osa opiskelijoista ei ole istunut yliopistossa päivääkään vaan yksinkertaisesti ostanut itselleen tutkinnon. Tämä ongelma on yleinen Venäjällä myös muilla elämänaloilla. Esimerkiksi ajokortin voi ostaa itselleen vaikka ei tietäisi miten jarrutetaan. Myös Juri valitti, ettei löydä päteviä talonrakentajia firmaansa, koska ns. spesialistit eivät oikeastaan ole koskaan rakentaneet mitään elämässään saati sitten opiskelleet alaa. Suomen valelääkärijupakka oli maatajärisyttävä, pelottava, jokseenkin kuitenkin harvinainen skandaali, mutta kuvitelkaapa elävänne yhteiskunnassa, jossa ei voi tietää, onko lentäjä lentäjä, taksikuski ajotaitoinen, kirurgi koskaan koskenut skalpelliin. Näin ei kannatakaan ajatella, koska se ajaa psyykeen koville. Sen vuoksi täkäläiset elävätkin hetkessä, eivät hätkähdä pikkuasoista. Tämän toivon muistavani kun seuraavan kerran myöhästyn junasta, kusen tentin, hukkaan avaimeni, rikon kännykän, kastun vesisateessa. Tämän ehkä kestää ilman, että täytyy tallustaa koko päivä gekko-boa otsassa

Jurilla viettämäni jokseekin tylsän kolmen päivän jälkeen (tylsän siksi, että kaikki tavarani läppäri mukaan luettuna jäivät Maratin luo ja kun muu pehe oli töissä niin viihdytin itseäni katsomalla venäläisen television järkyttävän huonoja ohjelmia) Misha ja Ksenia hakivat minut takaisin päämajaan. Naureskelin itsekseni kun Mishan tuulennopea lada kaahasi kuuttakymppiä moottoritiellä, isot masiinat painelivat ohi, poltimme autossa tupakkaa, venäläinen diskopumpum soi ja humalainen hoiperteli tien laidassa sen näköisenä että kohta kuuluu pum  ja pää murkautuu jättimäisen Nissanin renkaiden alla. Palasin Michurinalle, jossa elämä oli taas täyttänyt talon: potilaat olivat kotiutuneet, viikonikäinen imeväinen kiljui nälkäänsä, Marat oli umpihumalassa ja pöytä notkui pelmeneistä. Juhlittin Maratin ja Irinan 31 vuotishääpäivää. Pari avioitui 16-vuotiaina ja sai esikoisensa vuotta myöhemmin.  Setani jaksoi muistuttaa minua kerta toisensa jälkeen siitä, että” Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden” ja ”mene jo naimisiin, oot jo melkein liian vanha.” ”Kiitoksia vain mutta meillä on vähän eri meininki tuolla Suomessa.” ”Paskaa! Katso nyt Lenaakin. Jos nainen on 30-vuotias niin lasten synnyttäminen on vaarallista. Se ei ole tervettä.” Joo. Päätin etten ala asiasta sen enempää keskustelemaan.

Bussi

The Lada

Uuden vuoden aattona ajoimme ihastelmaan kaupungin ekstrakirkkaasti valaistua kuusta ja jääveistoksia. Pääsin käymään myös isovanhempieni haudalla. llalla kävin Lenan kanssa banjassa ja juuri ennen keskiyötä aloitimme uuden vuoden illallisen. Venäläiset panostavat tunnetusti alkuruokiin (zakuska) ja niin oli nytkin. Ainut paska vain, että edellisenä päivänä olin autellut Irinaa ja Kseniaa herkkujen luomisessa ja huomasin, että lähes kaikki zakuskat sisälsivät kalaa. Koen olevani melko suvaitsevainen ruoan suhteen mutta kala, merenelävät, mäti ja levä ovat kertakaikkiaan out-listalla. Nyt lautaselleni oli kasattu mätipäällysteisiä leipiä, oudolle haisevia silakoita, salaattia, jonka tärkein raaka-aine oli Lenan edellisenä päivänä loihtima, kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköinen, harmaan ruskea lihamyllystä pursuava kalamössö sekä ahhh, se jäkyttävin (joskaan ei kalauoka), holodets eli periaatteessa kylmäksi hyytelöksi jäähdytetty lihaliemi, joka nautitaan pieninä kuutioina, päällä valkoinen, lihasta irronnut ja sittemmin kovaksi jäähtynyt ihra. Vähän niinkuin kylmä lihakeitto. Hyytelönä, ilman vihanneksia ja tuplamäärä rasvaa. Siis kymänä. Siis hyytelönä. Hyi. Maun peittämiseksi join varmaan litran kirsikkamehua ja muutaman vodkapaukun. Selvisin mutta kyllä se tiukkaa teki! Pääruoka onneksi pelasti alun jokseenkin epämiellyttävän makukokemuksen. Tarjolla oli omenoilla täytettyä hanhea ja perunoita. Ja se oli muuten hyvää! Lopuksi teen kanssa tarjoiltiin hedelmiä, konvehteja ja Irinan itse tehtyä, maailman parasta ikinä, aprikoosihilloa. Uuden vuoden vaihtuessa taivaalle ammuttiin lukuisia raketteja ympäri tätä erikoisen eläväistä, pikkutalojen ja puutarhien koristelemaa lähiötä. Viime kertaan verrattuna uusi vuosi meni hyvin rauhallisesti johtuen lähinnä siitä, että talossa oli uusi, pieni ja uniherkkä uusi ihminen ja  juuri sairaalasta päässeitä toipilaita. Menin nukkumaan kahden jälkeen, vatsa halkeamispisteessä, selvin päin.

Oleg ja Ruslan

Lena, Kiril, Zhenja ja Danil

Juri

Marat

Seuraavan aamun herääminen olikin sitten vähemmän ”jee, tästä tulee hyvä vuosi”-tyyppinen tralallallalaa. Muutaman tunnin taistelun jälkeen luovutin, hyppäsin ylös sängystä ja punnitsin sekunnin, haluanko oksentaa ulkohuussiin, saada uuden yökötyksen pelkästä hajusta ja siitä, mitä mustan aukon sisältä pilkistää, vai suosiolla rynnätä ulos kadulle ja hävetä, kun ulko-oven edusta on eilisen illallisen kirjava. Valitsin kadun ja pienen häpeän kun babushka lastenlapsineen käveli ohi ja manasi nuorisoa. Ilmeisesti eilinen kalaralli yhdistettynä naapurin kasvattamaa luomuhanheen ei ollut aivan sitä, mitä vatsalaukkuni osasi odottaa.  Viimeisen päivän Barnaulissa vietin sängyssä ja Irina kantoi minulle hedelmiä ja teetä kuin pienelle lapselle. Illalla tunsin itseni lähes terveeksi ja kukuin koko yön hereillä ennen kuin kello näytti viittä aamulla ja oli aika lähteä lentokentälle. Koneessa tauti puski jälleen päälle ja tuskailin koko nelituntisen lennon ajan. Moskovaan päästyäni raivasin tieni kyynärpäitä käyttäen vessajonon ohitse ja tämä rituaali toistui noin puolen tunnin välein. Jossain vaiheessa alkoi kylmä hiki puskea päälle vuorotellen kuumien aaltojen kanssa. Sanalla sanoen: kamalaa. Olin Kazanissa 12 tuntia kestäneen kiirastulen jälkeen ja maksoin tuplasti enenmmän kuin olisi syytä taksista kotiin, koska olin kerta kaikkiaan liian väsynyt riitelemään. Lopulta pääsin kotiin, suihkuun ja omaan sänkyyn kaikkeni antaneena. Yöllä ravasin vessassa laattaamassa ja aamulla heräsin melkolailla normaalina. Se oli siinä se reissu.

"Siperia opettaa" kuuluu sanonta. Tällä kertaa se opetti, muun muassa, että on olemassa hyvin erilaisissa maailmoissa eläviä ihmisiä. Suomessa jokaisella on periaattessa mahdollisuudet valita, mitä elämällään tekee. Barnaulissa, poislukien varakkaat ihmiset, sellaisia valinnan mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti ole, vaikka tiedän, että tahdonvoimaa ihmisistä ei todellakaan puutu. Ainakaa nuorina, kun toivoa vielä on. Venäläiset ovat äärimmäisen sitkeitä ja vahvoja ihmisiä. Tosin raja tulee vastaan joskus, koska elämä koettelee rankasti ja stressi, epäterve elämäntapa, tylsistyminen ja erinäiset päihteet vievät (miehet) mennessään. Siksi perhe on täällä kaikki kaikessa: ilman perhettä vanhana kukaan ei ruoki tai lääkitse, ilman perhettä asuminen on periaatteessa mahdotonta, koska palkat ovat sitä 100€ kuukausiluokkaa mutta vuokrat nelinkertaiset, ilman perhettä on hiljaista, kylmää, yksinäistä. Tässäkin suhteessa täytyy sanoa, että ihailen sitä yhteistyökykyä ja toisistaan välittämistä, jota täällä olen nähnyt ja tunnnen jopa pienen vihlaisun omassatunnossani siitä, että en ole viimevuosina pitänyt riittävän usein yhteyttä isovanhempiini tai sanonut vanhemmilleni tai veljelleni, kuinka hienoa on, että he ovat olemassa. Onnellinen voi olla vaatimattomissakin olosuhteissa, ilman yksilöllisyyden hehkuttamista. Siihen tosin vaaditaan paitsi totuttautumista myös vahvaa vatsaa.

Ksenia, Misha ja Maksim

Dasha ja kameli

Uuden vuoden hanhi

Uuden vuoden punajuurisalaatti. Sisältää myös harmaata kalamössöä.

Bazaari.

Still alive and kicking.