Köröttelime bussilla pikku vuoristoteitä Grasseen ja huhhuh oli nättiä. Bussikuski sanoi "Bonjour madame!" hymyssäsuin ja tuijotin häntä hetken hämmilläni, koska Venäjällä tätä ei vain tapahdu. Poistuessa ratin takaa kuului vielä "Merci madame! Bonne journée!" Mitä helv... Ensimmäisen päivän nuuskin Grassen parfyymitehtaiden antimia ja söin tuoreita vihanneksia ja hedelmiä. Kultturishokkia puski päälle niin perskeleesti ja nautin joka hetkestä. Kävimme viikon aikana Nizzassa, Cannes'ssa (joka muuten on varsin mitäänsanomaton kaupunki. Filmipippalot pitävät mainetta yllä mutta mielestäni kaupungissa ei kyllä ollut muuta hehkuttamista) yliporhojen brittien asuttamassa Valbonnen kylässä sekä lukemattomissa muissa vuoristomiliöissä jotka enemmän tai vähemmän muistuttivat toisiaan. Yhtenä iltana menin zumbaamaan paikalliseen kylään mummojen kanssa. Tunnin jälkeen yksi mummeleista kutsui kaikki kotiinsa (sinne tuli myös pariskunta Bruno ja Cécar, niin umpihinttejä, niin ranskalaisia, niin viihdyttäviä vain seurata) juomaan viiniä ja syömään piirakoita. Hänen kotonaan istuva miehensä kärsi vakavasta alzheimerin taudista eikä muistanut viittä minuuttia pidemmälle. Olin kyllä aika otettu ja vanhukset-on-tuitui-syndroomani heräsi jälleen eloon kun Charles-vanhus käski viiden minuutin välein vieraiden painua helvettiin ja heti sen jälkeen nosti lasiaan minuun päin ja sanoi että "otetaan meille". Seuraavaksi hän kertoi rakastavansa kaikkia ja toivotti heidät tervetulleiksi kunnes taas alkoi kiukuttelemaan.
Viimeiseksi illaksi Sashan äiti Helen oli onnistunut järjestämään meidät tarjoilemaan porhobrittien ruokakerhoillallisille. Siellä sitä sitten kaadeltiin viiniä ja heitettiin brittiläisen tylsistyttävää, ylitekomielenkiintoista small talk'a yhdelle Beckhamin asianajajajista, joillekin ranskalaisille elokuvatuottajille (joista en luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan), Etelä-Afrikkalaisille, minkkiturkkia kantaville ladyille sekä canadalaiselle jazz-laulaja Jill Barberille, joka esiintyi varsin tyylitaitoisesti illan lopuksi ja jonka musiikkia jouduin sittemmin lataamaan, koska ei ollut mikään paskempi esitys, sekä 40 muulle "pienimuotoisille" illallisille kutsutuille vieraalle. Hieman oli epätodellinen fiilis miettiessäni, missä olin ollut viikkoa aikaisemmin: Siperiassa, ladassa, kylmässä, hiilipölyssä. Jollain tasolla en kuitenkaan tuntenut oloani mitenkään erityisen vapautuneeksi tai kotoisaksi ja brittiläis-ranskalainen yläluokkainen (jos näin asian nyt voi ilmaista) kaikki-on-niin-heveltin-fantastic-marvellous-brilliant-sosiaalinen kanssakäyminen alkoi suoraan sanottuna kyllästyttää. Kenessäkään ei ollut mitään valittamista ja kyllä, olivat mukavia mutta jokin pieni persoonallisuus ja aitous puuttui. Lopettakaa se yliystävällisyys ja sanokaa nyt jotain rehellistä!!
Kuvittelin että kotiinpaluu Kazaniin olisi ollut katkeran kipeä laskeutuminen kylmään ja pimeään sekasortoon, ja pimeä ja kylmä se todellakin oli (tarkalleen -25 astetta) mutta ei kyllä muuten kirpaissut yhtään. Kuppanen lentoasema harmaine betoneineen suorastaan huusi kaikella koruttomuudellaan "tervetuloa todelliseen elämään". Nappasin taksin, kinastelin ahh niin tuttuun, kotoiseen tapaani hinnasta ja kuuntelin matkalla kotiin kuljettajani tarinoita armeija-ajoiltaa Mongoliasta, jossa herra vietti kaksi pitkää vuotta 50 asteen pakkasessa, ilman yhtäkään lomaa. "Ensimmäinen vuosi oli ihan perseestä." Sydämeni suli tuulilasiin kiinni kun hän kertoi, edellisellä viikolla kyydittäneensä roomalaisen liikemiehen keskustan hotellista lentoasemalle ja kysyneensä, mitä Giorgio piti Kazanista. No, Giorgio kohteliaaseen tapaansa kehui ja ylisti Kazania niin julmettoman kauniiksi ja ihanaksi kaupungiksi johon koruton, paskan jauhamiseen kykenemätön taksikuski oli tokaissut: "Siis mitä? Sä oot niinku Roomasta ja sustä TÄMÄ on kaunis kaupunki?? Onks nää jäiset ja paskaset kadut, neuvostorakennukset ja pimeä, kylmä miljöö jotenkin muka ihana häh??" Ahh, rehellisyyttä, aitoutta, suoraa puhetta asioista niinkun ne on! Juuri tätä olin kaivannutkin ja nauroin silmät päästäni.
Ranskan reissuni osoittautui odotettua tarpeellisemmaksi: ei ainoastaan siksi, että tarvitsin lomaa todellisuudesta, jossa elän, aurinkoa, josta imeä pienen annoksen energiaa ja muistutuksen siitä, miltä Eurooppa näyttäkään, vaan myös siksi, että käydessäni "sivistyneessä", hyvin organisoidussa maassa tajusin, mistä asioista Venäjällä pidän: aitoudesta ihmisissä, suorasukaisesta ajattelutavasta, pienimuotoisesta sekasorrosta ja ongelmista, jotka kuitenkin aina ovat tavalla tai toisella voitettavissa, suolakurkuista, kamalan makeasta "shampanjasta" (tosin nyt kaipaan kyllä hyvää viiniä jälleen) säännöistä, jotka on tehty ennemmin tai myöhemmiin rikottaviksi (pilkun jyysääminen ei ole täällä ongelmä), sitä, että ihmiset eivät elä kulisseissa tai yritä peitellä mitään vaan siinä se elämä on annettuna, paskaa tai ei, nautitaan siitä pienin piristein eikä jäädä itsesääliin tai kauhisteluun rämpimään, sekä sitä kuuluisasta melankolisesta realiteetista, että kaikki ei aina ole fabulous eikä kuulukaan olla koska elämä on kovaa mutta kannattavaa. Hyväksykää se!
Viimeiset kaksi viikkoa olen viettänyt saamatonta elämää katsellen kaikkien aikojen paskimpia suomalaisia elokuvia (mukaan lukien Levottomat 3, jonka katsominen on silkkaa masokismia) ja tavannut venäläisiä tuttaviani lähinnä teen merkeissä. Ensi viikolla alkaa uusi lukukausi ja olen tästä asiasta varsin onnellinen, sillä nykyinen päivärytmini alkaa käydä hermoon. Teemme luultavasti pikku matkan vielä ennen yliopiston alkua. Vaihtoehtoina ovat: Nizhnij Novgorod, Ufa, Volgograd ja Samara. Hyvä loppurutistus tulossa! Pakkaset paukkuu siinä yli 20 asteen mutta aurinko lämmittää mukavasti. Kohti kevättä mennään toiveikkain mielin. Adieu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti