Moskova, vitutus, byrokratia, hämmennys, bordelli: ensimmäinen kuukausi takana.

Joo. Aloitetaan siitä Moskovasta.

Käväisin saksalaisen kaverini Nikon kanssa katsastamassa suuren ja mahtavan Venäjän suuren ja mahtavan pääkaupungin Moskovan. Reissu ei olisi voinut tulla parempaa aikaan koska juuri lähtöä edeltävällä viikolla olin saanut kaikesta niin suuren mahtivitutuksen että oli hyvä hetki nostaa kytkintä. Moskovassa oli tarkoitus myös tavata Nikon isä ja hoitaa venäläisten kanssa bisnestä makeisalalla. En itse osallistunut tähän kädenvääntöön vaan shoppailin koko tuon ajan - erittäin menestyksekkäästi. Noniin, aloitan kuitenkin alusta. Juna lähti Kazanin rautatieasemalta n klo 22 viime tiistaina. Venäläiset yöjunat. Hmm.. Parilla sanalla kuvaillen: ahdas, tiivis, outo, kuuma. Sänky on niin pieni etten edes minä (160cm) pystynyt suoristamaan jalkojani. Päätä ei voi nostaa koska jos niin tekee, lyö päänsä kattoon. Voitte vain kuvitella millaista taiteilemista yläsänkyyn pääseminen on. Porukka periaatteessa nukkuu samassa ahtaassa putkessa, välissä on pieni kaistale käytävää ja päädyissä äärimmäisen likainen vessa ja "tupakkahuone" eli vaunujenvälinen aukko, josta näkee kivasti raiteet. Arvatenkin en kamalasti saanut nukuttua mutta suoraan sanottuna en sitä odottanutkaan.

Moskovaan päästyämme, suuntasimme hostelliin (Godzillaz hostel, suosittelen, kivalla alueella, kiva henkilökunta, siisti, kompakti kokonaisuus, eikä maksa paljoa) heitimme kamat 8-hengen kanssa jakamaamme huoneeseemme ja lähdimme katsastamaan Kremlin, punaisen torin ja muut turistihömpötykset. Moskovasta huomasi heti olevansa heiman eurooppalaisemmassa kaupungissa. Paikoittain olisi voinut luulla olevansa Helsingissä. Ydinkeskusta on erinomaisen viihtyisä. Jäljempänä kerron tarinaa moskovalaisesta lähiöstä.. Moskovassa huomasi myös, että joillain tässä maailmassa rahaa riittää. Oli Ferrareja, Guccia, kuntosali, jonne piti saapua Bentleyllä, treenata Niken kalleimmissa ja tottakai näyttää hyvältä. Oli ravintoloita joissa pieni annos pastaa maksoi 70€ (Nikon isä maksoi, hähää. mitäs halusi mennä juuri sinne) ja kuulin tarinaa että yhdessä illassa venäläinen kroisos onnistuu tuhlaamaan yli 1,5 milj.€ mm elefantteihin limusiineihin, drinksuihin ja naisseuraan. Jos kerran ollaan varakkaita niin sitten ollaan sitä kunnolla!! Samassa kaupungissa asuu tosin huomattava määrä myös ihmisiä, joilla ei omaisuutta ole nimeksikään.

Ensimmäisen illan päätteeksi olin onnistunut paikantamaan Moskovan parhaan kirjakaupan ja löytämään erinomaisen lakikielen sanakirjan englanti-venäjä-englanti. Ja nyt kaikki siellä "kotikatsomossa" ajattelevat, että jopas on nörttiä puuhaa mutta tähän vastaan vain toteamalla, että "te ette ole täällä". Olin siis onneni kukkuloilla. Kello näytti kymmentä ja Niko keksi että hei lähdetään käymään fatsin hotellissa ja ehkä saadaan ilmainen illallinen. Kaveri on kovasti tekniikan ihmelapsi ja näppäili Gps-laitteeseensa hotellin nimen. Ajoimme metrolla jonnekin todella kauas. Metroasemalla näky oli kovin erilainen kuin keskustan viihtyisissä puistoissa: narkkareita, huoria, kännisiä ihmisiä, skinejä, jalattomia kerjäläisiä.. mitä muuta vielä voi toivoa? Kaksi, veikkaisin 14-15-vuotiasta, tyttöä tarjoili itseään ohikulkeville keski-ikäisille. Vähänkö oli ankeeta. Noniin, Nikon Gps-laitteen varassa suunnistat sitten siinä syntihelvetissä läpi metsän, moottoritien, junaradan ja lopulta päädyt äärimmäisen rähjäisen hotellin eteen ja kysyt itseltäsi: miksi minä? Arvatenkin kyseessä ei ollut oikea paikka, koska herra Schweifel oli tunnetusti menestyvä saksalainen liikemies ja hotellin piti olla samassa linjassa tämän kuvauksen kanssa. Kävi ilmi että poika Schweifel oli näppäillyt hotelli IRIS:n sijasta hotelli IBRIS. Uusi suunta takaisin metroasemalle. Pimeä taksi alle (virallisella taksikyltillä varustettuja takseja näin viiden päivän sisällä yhden) ja hotellille, jossa siis tapasin isä Schweifelin ja illallistimme puoleenyöhön asti jonka jälkeen palasimme hostellille. Siellä meitä odottikin pikku ylläripylläri kun avasin huoneemme oven ja kerrassaan uskomaton ihmiskehon nesteiden, kemikaalien ja eritteiden hajujen kirjo suihkahti nenääni: huoneessamme nukkui neljä venäläismiestä. Hurraa. Eikä se haju niinkään olisi ollut ongelma mutta sitten alkoi se kuorsaus. Isäni kuorsaa. Kovaa. Mikko tietää. Mutta se ääni mikä niistä karjuista lähti oli niin uniikki kokemus että tuskin moiseen enään törmään. Luulin että joku niistä tukehtuu ja kuolee. Alasängystä kuului kiroilua saksaksi. Ei varmaan nukuta tänäkään yönä.

Toinen päivä meni shoppaillessa ja nähtävyyksiä katsellessa. Tapsin lyhyesti ystäväni Mashan, joka vietti kanssani kallisarvoisen lounastuntinsa. Isäni ilahdutti minua soitollaan Suomesta ja keksi että nyt kun olen keran Moskovassa niin voisin sitten etsiä isoisäni vanhan sotavankitoverin elossa olevan pojan jostain Mosovan lähiöstä. Osoite oli se ja se, haastattele, ota kuva jne.. Joo hoituu, prkl. Kuinka ollakaan löysin helpostikin perille mutta keskusteltuani tunnin talon kaikkitietävän babushan kanssa ja kuultuani kaiken talon asukkaiden elämästä (no 101 aloitti juuri remontin muutta hävisi rahansa casinolla ja homma jäi kesken, nro 129 harrastaa irtosuhteita, nro 98 perheen poika muutti Uralille, nro 99 perheen tytär muutti Uralille nro 98 pojan kanssa, nro 102 osti kissan jne....) totesin että Ilya Dyakov ei enää asu tässä talossa eikä kukaan tiedä mistään mitään. Se siitä. Seuraavaksi istuimme metrossa tunnin ja sen jälkeen  bussissa vartin kunnes pääsimme taas jonnekin kauas lähiöön, jossa Nikon piti tavata tyttöystävänsä sukulaisia. Ja nyt sitten yksi juttu, mikä saa nisakarvani pystyyn joka kerta kun se tapahtuu ja vitutusnappula painautuu pohjaan automaattisesti, on tapaamisen sopiminen ja toteuttaminen venäläisen kanssa. Sovitaan että tavataan. Joo okei. Koska ja missä. Jalkkimatsi loppuu kuudelta. No ennen vai jälkeen? Minä soittelen, voi olla että neljältä voi olla että seitsemältä. Me ollaan nyt täällä. Joo mä tuun 30 min päästä alaovelle. Öööö mikä on alaovi. Nro 1. Niin mutta mikä rakennus (korpus). Korpus 3B. Tai oikeastaan voisin tulla sinne kahvilalle. Kuluu 1,5 tuntia ja lopulta homma hoituu.Vietimme lähiössä viisi vitun tuntia. Mutta ei siinä. Ihan viihtyisää oli ja aurinko paistoi. Mutta kyllä sitä tupakkaakin kului odotellessa.. Lopulta paikalle ilmestyy perheen 17-vuotias poika Misha ja pelaamme erän venäläistä biljardia. Muu perhe on datshalla (jostain syystä). Tämän episodin jälkeen nautimme muutaman oluen ja menimme läheiseen yökerhoon. Kotiin pääsimme klo 6 aamulla ihan vain sen takia että onnistuin ohjaamaan meidät 180 astetta väärään suuntaan ja löysimme itsemme aika kaukaa juna-asemalta.

Viimeiset päivät kuluivat jokiristeillessä, tutustuessa Kremlin aarrekammioon ja asevarastoon sekä vieraillessa yliopistolla, joka on, kuten jo usein olen todennut, vaikuttava rakennut korkealla kukkulalla. Oletettua jännemmäksi reissuksi osoittautui kuitenkin vierailumme Moskovan kansalliskirjastoon. Suomessa voit kävellä kirjastoon. Tuosta noin. Katselet kirjoja, nuuhkit tunnelmaa, ns. chillaat. Ei täällä. Ei, ei. Ensin sinut ohjataan toiseen toimistoon, otat vuoronumeron, näytät passisi, täytät pari lomaketta, ja lopulta käteesi lätkäistään kortti. Sitten palaat siinne mistä tulitkin, jätät tavarasi (laukkua lukuunottamatta) narikkaan ja siirryt seuraavalle luukulle jossa taas passin kanssa taiteillaa, lyödään leimoja ja kysytään "onko teillä satennvarjoa laukussa?". Kapuat portaat ylös odottaen että kohta näet jotain suurta ja mahtavaa, kirjoja silmän kantamattomiin. Rakkaat ihmiset, kerrottakoon että siinä kirjastossa ei ole kirjoja. Siellä on pikku laatikoita, joissa on kirjojen nimiä. Ja tämän pikku lapun kanssa kun menet tiskille niin saat jostain tarkasti suojeltujen arkistojen suojista haluamasi kirjan. Eli kirjasto on: hyllyjä, joissa laatikoita ja pitkiä pöytiä. Siinä se. Jaksoin kierrellä 10 minuuttia. Hirveä hehkutus ja tuloksena iiiso rakennus täynnä laatikoita. Mutta tarina ei pääty tähän. Nimittäin, poistuessasi rakennuksesta menet kolmen turvatarkastuspisteen läpi. Matkani tyssäsi ensimmäiseen. Miliisinainen löysi nimittäin sanakirjan laukustani ja kysyi: "Mikä tämä on." " Se on minun sanakirjani" " Oletteko varastaneet sen kirjastosta" " En, isäni osti sen Suomesta" " Onko teillä kuittia?" " Isäni osti sen Suomesta 30 vuotta sitten." " Kirjastoon  ei saa tuoda sanakirjoja." "Aha, tuhannesti anteeksi, en tienny. Luulin että vain sateenvarjot on kiellettyjä." " Tästä täytyy raportoida" Tässä vaiheessa paikalla on neljä miliisimiestä ja tämä yksi nainen. Puheluja korkeammalle taholle soitetaan, minua mulkoillaan ja lopulta vanhempi naishenkilö kipittää portaat alas. Sanakirjaani (taskukokoista) käännellään ja pällistellään kunnes paikalle saapunut nainen tokaisee: "Menen kirjoittamaan teistä kirjallisen raportin, tähän menee 30 minuuttia." FUCKING A!!!!! Puolen tunnin kuluttua allekirjoitan lapun, sanon että moro ja poistun rakennuksesta.

Paluumatkalla junassa tutustuimme matkakumppaneihin ja sain kolme treffikutsua: yhden14-vuotiaalta, humaltuneelta jalkapallofanilta, joka halusi puhua Hitleristä, yhden keski-ikäiseltä humaltuneelta mieheltä, joka halusi laulaa minulle serenadin, yhden tataaritytöltä joka halusi parantaa englantiaan. Suostuin jälkimmäiseen. Pienen pienen loppudraaman onnistuin jäjestämään itselleni nousemalla väärään bussiin. Löydän itseni kaikkine kapsäkkineni kirjaimellisesti metsästä jossa asui ihmisiä peltihökkeleissä. Juna saapui Kazaniin klo 12. Olin kotona klo 16. Sinne jäi kv-oikeuden luento, josta tosin en olisi tajunnut muutenkaan sanaaaan joten hällä väliä.Tiistaina käyn lenkillä, koska Moskovassa onnistuin paisuttamaan itseäni ansioikkaasti erinäisissä kuppiloissa ja ravintoloissa, kappas vaan, sinne nyrjähti nilkka. Nyt sattuu. Ainoat kengät joita voin oikeastaan käyttää ovat 10 sentin korolliset nilkkurit. Tämä siksi että niissä jalka on juurikin siinä asennossa, jossa sitä ei särje. Muuten ei haittaa, mutta Kazanin syksyiset kadut ovat paitsi mutaisia myös varsin epätasaisia lammikoineen ja kuoppineen. Kohta menee toinenkin jalka. Lauantaina on kyllä pakko päästä joogaamaan. Se ei ole täällä sitten mitään rauhallista mietiskelyä vaan totistä vääntöä. Viime kerran jälkeen lihaksia särki viikon.

Huomenna onkin edessä taas jännä päivä kun menen kinuamaan kv-toimistosta learnig agreementia jota tietääkseni minulla ei ole. Huomenna on myös toinen kv-oikeuden luentoni, josta tuskin tajuan jälleen sanaakaan. Ensimmäinen voitto on saavutettu kun löydän edes paikan päälle. Olisin kohtis tyytyväinen jos vain saisin selkeän kuvan opinnoista ja siitä miten helvetissä niitä suoritetaan!!!

Kultturelli lokakuu siintää edessä: ostin liput neljään balettiin!! (yksi lippu maksoi 100 ruplaa eli noin  2,6€) Jos hurahdan lajiin katsomossa, niin pitää varmaan itsekin alkaa treenaamaan, täällä kun se tuskin maksaa maltaita niin kuin suomessa. Tunti sitten pääsin juutalaisen paikallissanomalehden etusivulle. Jeps. Kämppikseni Artjom on reporttrina kyseisessä lehdessä ja halusi välttämättä haastatella minua internetin kätöstäni. (????) Hei, en tiedä. Samaan hengenvetoon kerrottakoon, että tänään selvisi miksi ovemme vetää niin paljon yöllisiä vieraita koputtelemaan ja soittamaan ovikelloa: alakerrassa on suosittu ilotalo (ei mikään isosti mainostettu vaan aika lailla salainen) ja suurin osa asiakkaista erehtyy ovesta. Ehkä ei kannata avata ovea yövaatteisillaan.. Tosin saatan törmätä joku ilta julkkiksiin tai poliitikoihin.. Tästä tämä taas lähtee. Kuukausi takana ja aika monta edessä. Uutta tarinaa jälleen lokakuussa!

Melankoliaa koko taivaan täydeltä.

Se on syksy nyt. Venäjällä arki, työ, lomien loppuminen ja ilmeisesti myös kesän vaihtuminen syksyksi tapahtuu venäläiseen tapaan odottamatta ja nopeasti. Syyskuun ensimmäinen on koulujen ja yliopistojen alkamispäivä. Muistan kun menin itse kauan aikaa sitten kouluun ensimmäistä kertaa; isoveljeni verkkareissa, uusi reppu selässä ja joku äärimmäisen kasarihenkinen hiusdonitsi keskellä kalloa. Jos sitä näkyä ja hössötystä vertaa täkäläiseen meninkiin niin kyllä Suomessa vielä snorklataan; venäläiset ovat jo laitesukeltajien tasolla. Se pikkuprinsessojen ja pienien herrasmiesten määrä oli jotain niin hellyyttävän huvittavaa että teki mieli adoptoida heti joku lapsi ja koristella se kuin joulukuusi. Tytöt oli poikkeuksetta puettu mekkoon (mitä enemmän rusettia, rypytystä, kerroksia, pitsiä, kimallusta, hörhelöä ja harsoa sen parempi) hiuksissa oli ihan kylpysieneltä näyttäviä donitseja, jalassa somat pikku kiiltonahkakengät ja pitsiset polvisukat. Pikkumiehet kulkivat kiltisti äidin rinnalla vaatimattomasti puku päällä ja salkku kädessä.Yliopistolla meininki oli kuin suoraan jostain liikejuridiikan hard core-ydinosaamisosastolta: tytöillä äärimmäisen korkeat korot, kynähameet, kauluspaita; pojilla puku-salkku-linja jatkui ja rinnalle oli ilmestynyt savukkeet. Tunsin itseni erittäin alipukeutuneeksi ja oli pakko mennä vinguttamaan electronia. Nyt on korot. Hurraa. Tämä oli hyvä. Samana päivänä lämpötila tippui 15 astetta ja siitä alkoi sade ja harmaus joka jatkuu edelleen. Tämä ei ollut hyvä. Muutama päivä sitten tippui lentokone ja 43 kiekkolegendaa sen mukana. Tämä oli tragedia. Luottavaisin mielin lennän sitten talvella Siperiaan.

Paljon on tapahtunut viime tilannekatsauksen jälkeen. Kämppikseni Ira muutti harmikseni opiskelija-asuntolaan, koska siellä hänen piti alunperinkin olla mutta joku teki jossain joskus jonkinlaisen virheen ja tyttöparka tuotiinkin tänne (tätä edelsi sellainen pikku episodi että kuuluisa Vladimir unohti hakea Iran lentokentältä ja siellä neiti sitten tökötti pari tuntia keskellä yötä henkisesti paskat housussa valmistautuen nukkumaan lentokentän kovalla lattialla. No tuli se pässi sitten lopulta ja kehtasi vielä vaatia 1000 ruplaa kyydistä. Taksilla pääsee 300 ruplalla. Kusipää.). Toisin kuin itse, Ira joutuu maksamaan opinnoistaan n. 5000€ joka on suuri summa rahaa, varsinkin Taiwanissa. Asuntolassa asuminen maksaa 300 ruplaa (n. 5€) kuukaudessa joten ymmärrän syyn muutolle. Dormissa on tosin kohtis paskamaiset olot koska huoneessa on kolme ihmistä, joiden sängyt erottaa kuppanen pöytä ilman valoa. Ei pesukonetta, ei nettiyhteyttä (hommaan palkattu henkilö on nyt kaksi viikkoa sanonut tulevansa huomenna. Häntä odotetaan edelleen), ei radiota, ei telkkaria, ei astioita, ei hissiä (talossa on 17 kerrosta), kotiintuloaika klo 21, kutsua ei saa ei kavereita eikä vanhempia. Itse en siihen pystyisi, koska haluan mennä ja tulla koska huvittaa ja tällä hetkellä näin olenkin tehnyt. Viikon siis asuin jälleen yksin, tosin Masha palasi perheensä kanssa Espanjasta ja oli paikalla ehkä päivän. Tapasin vähän jo varttuneemmat vanhemmat ja mielipiteeni dedushkoista ja babushkoista pitää. Tuitui. Syötiin suuren suuri vesimeloni. Sain kutsun heidän kotiinsa maalle oppimaan borshin valmistuksen salat. Tänään sain Mashalta viestin että talooon muuttaa joku venäläinen poika. Ja niinhän siinä kävi. Artjom on itse asiassa kirgisiasta ja opiskelee journalismia täällä, kirjoittaa yhteiskuntapoliittiseen juutalaiseen lehteen artikkeleita ja on ihan innoissaan suomen kielestä nyt kun pääsi sen makuun. "Kelo jätätätttäättää." Maladjets! Iloinen miekkonen. Nauraa kun en tajua mitään. Ei naura kauaa.... Haa! Eli nyt täällä sitten elellään kolmistaan. Hyvä näin. Yksin on aika onttoa. Jaahas, ja nyt meni sitten sähköt (kolmatta kertaa, kolmatta kertaan asuntoon yritettiin myös murtautua mutta ei, tsemppia vaan kavereille, sitkeitä ovat.). Jatketaan huomenna....

Huominen koitti. Asiaan! Vaihtariporukka on aika lailla saksalaispainotteinen. Muutama vaihtari on Ranskasta, viisi Jenkkilästä (henkilökohtaiseksi ilokseni.... no ei, on ne ihan okei, jenkeiksi. muutama vaan niin käsittämättömän avuton että meinaa hermot mennä. Hienoa että olette päättäneet ensimmäisen kerran elämässänne poistua USA:n rajojen ulkopuolelle - VENÄJÄLLE!!!! Oho, täällä ei ollakaan niin palveluhenkisiä kun South Carolinassa. Oh, you think!!!!) ja sitten olen minä ja loput Koreasta, Kiinasta ja Japanista. Meidät eurooppalaiset  nyt kuitenkin on tungettu samaan ryhmään. Hieno hommahan on se että suurin osa on venäjän pääaineopiskelijoita jotka kääntää ja vääntää lauseita ja nelisivuisia tekstejä tunnissa. Itseltäni tämä homma vei parisen päivää. Tunneilla en tajua mistään mitään. Istun ja möllötän. On hienoa opiskella venäjän kielioppia venäläisillä termeillä jotka vielä lyhnnetään joten ymmärrän vielä vähemmän. Viime viikolla hajotti aika pahasti mutta vitut, nyt mennään läpi liikeverbi/aspektisuon. Aivan sama kuinka monta nöyrää hetkeä matkalle osuu. Ja niitähän sitten osuu joka ikinen päivä. Ai että! Tämä alkaa jo olla suorastaan huvittavaa. No ei, vaikka rehellisiä pitää olla ja myönnän että muutamaan otteeseen olen kironnut tämän maan helvetin kuumimpaan tulireikään ja kaivannut kotiin jossa kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, en todellakaan olisi valmis palaamaan kotiin. Tästä tulee raskas mutta erittäin elämänmakuinen vuosi.

Yksi vaihtareista, Brian aka Brain ( musta, pieni 30-vuotias mies jostain päin jenkkilää, puhuu pienellä etelän aksentilla, vietti Kazanissa vuoden pari vuotta sitten ja palasi jälleen. Suora siteeraus: "First you're gonna hate this fucking country, and then you're gonna love it." Toinen siteeraus lauantai-illalta jolloin juhlistimme Brianin 30-vuotissynttäreitä: Sasha: "Brian, you have a tight ass" Brian: "Yeah, that's what my mother always says.") on tapaus. Ensinnäkin, hän on musta. En ole nyt millään rotuasialla tässä. Totean vain, että venäläiset on oikeasti aika rasistisia varsinkin kun ihonväri on tumma. Se menee jo niin alkeellisen ajattelun puolelle että kyllä itseäni pelottaisi ihan helvetisti hengata täällä. Kuulin tarinan tummaihoisesta naisesta, joka piti kauppaa Kazanin keskustassa. Yhtenä yönä joukko venäläisiä uusnatseja tuli ja vei ja sitoi junarataan ja se oli tuutuut. Ei ole kauppaa enää. Brianin kanssa kun kävelet metrotunneliin niin aina on miliisi kysymässä papereita vaikka miekkonen puhuu oikein hyvää venäjää, tosin hirveällä jenkkiaksentilla. Toisinaan mies pistetään miliisin pikkuputkaan koiran kanssa viettämään pari tuntia kunnes hermo menee, Brian heittää parisataa ruplaa ja asia jää siihen. Kaikesta tästä huolimatta sälli jaksaa mennä ja tulla ja alkaa heittämään läppää täysin tuntemattomille keskellä katua; milloin babushkoille, milloin miliisille, milloin portsareille, milloin kaljottelevalle nuorisojoukolle. Yöt se viettää kantakapakassaan josta nykyään saa tervetuliaismaljan ilmatteeksi jos liikkuu samassa porukassa. Respect!

Lopuksi vielä muutama sananen siitä, millaisia erilaisuuksia olen täällä ollessani havainnut venäläisten elämässä verrattuna kotiin. Kaikki lähtee ihan pienistä asioista. Esimerkiksi, aamulla kun haluat keittää teetä niin sitä hellaa ei saa kääntämällä kuumenemaan vaan ensin väännetään kaasuhana auki ja painellaan pienestä mustasta napista joka heittää kipinöitä peliin ja liesi on sitten melkoisen nopeasti melkoisen kuuma. (arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani) Ennen kuin pääset kadulle on avattava ulko-ovi helvetin isolla avaimella jota käännetään oikealle ja kolme kertaa vasemmalla ja vielä oikealle.(arvatkaa vain kuinka kauan meni ennen kuin älysin miten vekotin toimii täällä yksin ollessani)

Katu on täynnä kuoppia, luultavasti kuopat täynnä vettä ja mutaa ja pitkät, hoikat venäläisneidot tepastelevat tomerasti kaiken tämän paskan keskellä 15.senttisillä koroillaan ilmekään värähtämättä. Bussilla matkustaminen onkin sitten jo aika perseestä. Kuka ikinä päättääkään Kazanin liikennejärjestelmän kehittelemisestä, tässä sinulle neuvo: LAAJENNA NYT HYVÄ IHMINEN SITÄ METROVERKOSTOA. Kazanin metro on n. 10 vuotta vanha. Se rakennettiin niihin aikoihin kun Kazanin väkiluku ylitti miljoona plussan ja tästä siis seuraten venäjän lain mukaan metroverkon rakentaminen oli mahdollista. Valitettavasti metro on äärimmäisen suppea, yksilinjainen paska vekotin joka ei hyödytä ketään. Homman nimihän on nimittäin se että Kazanin kaupungin kaksi suurinta ja ruuhkaisinta väylää yhtyvät juurikin minun reitilläni yliopistolle ja tästä seurauksena liikenne ei voisi olla enemmän tukossa. Aamuruuhkassa (klo7-11) 10 minuutin matkaan menee tunti. Ja tämä tunti vietetään seisaallaan täpötäydessä, kuumassa bussissa, jossa ei edes kättään saa liikuttaa koska.. no se ei vaan liiku. Lisää porukkaa tunkee sisään ja aina ne jotenkin mahtuu. Vaikka väkisin. Ja edelleenkään kenenkään kasvoilla ei näy että tämä olisi jotenkin vittumaista tai epämukavaa. Ja kaikista käsittämättömintä on se,lipuntarkastaja, joka rahastaa jokaisen yksitellen, änkee läpi ihmismeren ja rahastaa matkustajat. Maailman paskin duuni!!! Tosin tänään näin ostoskesukuksen näyteikkunassa elävän mallinuken alusvaatteisillaan. Ei sekään varmaan herkkua ole. Hän seisoi nimittäin paikallaan sekä klo 10 aamulla että klo 9 illalla.

Duunista puheenollen, venäläisten palkat on jotain uskomatonta. Ystäväni Irina valmistui yliopistosta mikrobiologiksi mutta koska niissä hommissa tienaa sen verran huonosti päätti hän mennä töihin hammaslääkärin vastaanottoapulaiseksi ja saa nyt 10000 ruplaa (250€) kuussa. Vuokraan menee 5000 ruplaa. Miten  maksat kuukauden elämisen 5000 ruplalla varsinkin kun Kazanin hintataso on paikoitellen samaa kuin suomessa??? Sairaanhoitajan palkka 7000 ruplaa kuussa, opettajan 5000. Tuttavaperheeni äiti meni töihin kampaamoon koska siellä ansaitsee parempaa palkkaa kuin sairaalan synnytyslääkärinä. Jösses. Sanattomaksi vetää. Toisaalta naisten skenaario tulevaisuudesta on se, että paras on jos menee mahdollisimman nopeasti naimisii, ei joudu olemaan yksin, joku elättää ja suojelee ja tulevaisuuden suunnitelmat on aika lailla sinetöity, elämä stabiloituu ja töissä käydään ilman sen suurempia urasuunnitelmia, kunhan käyt ja tuot rahaa kotiin niin kaikki on hyvin. Sinkkuus ei ole mikään valttikortti täällä vaan suurin osa nuorista seurustelee ja menee naimisiin viimeistään 25-vuotiaina (huomatkaa yleistykset, en voi puhua koko 140 miljoonaisen kansan puolesta). Tuttavani Yara (21) meni äskettäin vihille samanikäisen poikaystävänsä kanssa seurusteltuaan kaksi kuukautta. Ja sydän sanoo poks. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat vielä jokseenkin vanhat ja perinteiset: nainen on nainen ja mies on mies, nainen tottelee, mies kertoo mikä on oikein ja väärin, nainen on heikko, mies on vahva. Hmm.. vanhoillista eikö? Tietyssä se ei itse asiassa ole hullumpi skenaario. Tavallisessa kanssakäymisessä miesten käytöstavat ovat suorastaan erinomaisella tasolla mitä tulee naisten kohtelemiseen: ovet avataan, bussissa annetaan istumapaikka, tultuani märkänä ja väsyneenä kotiin kauppakassin kanssa Atrjom otti kantamukset ja tyhjensi sisällön kiltisti jääkaappiin. Kaikkea tällaista pientä mukavaa. Mutta sitten, kolikon vääristynyt puoli. Voivoi ystävät hyvät. Olisittepa olleet näkemässä. Ei siihen näkyyn vain voi tottua kun on kasvanut maassa jossa naisen lyöminen on aikamoinen häpeäsynti. Täällä taas olen nyt viikon aikana törmännyt kolmeen otteeseen parisuhderiitaan, jossa naisosapuoli saa kunnolla turpaansa ja ihmiset hymähtelevät ja kävelevät ohi. Vsjo normalna. Se on niiden asia. Ja kyseessä oli siis aivan tavallisen näköisiä pariskuntia. Ei mitään spurgusekoiluja. Brian kertoin menneensä kerran väliin ja saaneensa itse selkäänsä - sekä naiselta että mieheltä. Toisin kuin siis Suomessa, kodinsisäinen väkivalta ei ole mikään seinien sisälle jäänyt tabu vaan julkinen spektaakkeli johon suhtaudutaan asenteella: elämä on.  Ehkä tätä  ei ole tarkoitus ymmärtää, näin se täällä vain on ja ihmiset ovat kai aika sinut asian kanssa.

Veitikan ensimmäinen koulupäivä.

Etkot Irinan ja Nikon kodissa. Kuvassa 12 ihmistä istuu vessan kokoisessa huoneessa joka toimii sekä kylpyhuoneena että keittiönä.

Coyote Ugly oli nimensä mukainen. Te jotka olette nähneet leffan tiedätte että tiskillä tanssi vähäpukeisia naisia, asiakkaat saivat toisinaan vettä päälleen ja musiikki oli kantria ja poppia. Jep, näin myös täällä.

Brian (ei se musta), Sasha, Brody (näytää ihan Mark Hamiltonilta)

Irina

Vesipiipua kuluu lähes päivittäin (kaiken sen halpaakin halvemman tupakan ohessa). Kuvassa Vlada, Alex ja joku venäläinen tyyppi jonka Brian sai mukaan jostain kadunkulmasta.

Brianin synttäreillä. Vieressäni loistaa Camebridge-nero James.

Saamattomuuteni on estänyt minua vieläkään ottamasta selvää oikiksen kursseista mutta viritin itselleni ansan ja sovin meneväni saksalaisen Nikon kanssa huomenna selvittelemään hommia. Eli perua ei enää voi. Samainen henkilö kutsui minut myös viikon reissulle Moskovaan. Siitä voi tulla mielenkiintoista... Katsotaan. Perjantaina menen joogaamaan Mashan kanssa ja ystäväni Vlada sai uteliaisuuteni heräämään ja osallistumaan tankotanssitunnille, jonka ohjaa mieshenkilö päälllään trikoot ja korkokengät. No jos nyt vain sen vuoksi kerran elämässä... Saatan katua myöhemmin mutta nauraa aika makeasti 80-vuotiaana käpynä.. Kuulemiin!