Piste.

Tatarstanin seikkailuni alusta on kulunut tänään tasan vuosi, 365 päivää, tunnit voi joku tylsä ihminen laskea. Jos aivan rehellisiä ollaan, en tähdännyt viimeistä sanaani julkaistavaksi juuri tänä päivänä; se syntyi nyt, koska olen paluuni jälkeen ollut ensin hyvin hyvin kiireinen, sitten väsynyt ja viime aikoina lähinnä vain saamaton. Nyt kun kerran päätin valita  rehellisen linjan niin pakko kai se on samalla myöntää, ettei minulla ole teille eikä itsellenikään asiasta sen kummempaa sanottavaa. Pakki on tyhjennetty. Vai onko? Laitan uskoni jälleen kerran tajunnan virtaan ja katsotaan mihin tämä johtaa. Muodostavatko apina ja gorilla jatkumon? Onko historia dialogi ja matematikka dynamiikka?

Aika kuultaa muistot. Aika parantaa haavat. Aika saa ihmisen unohtamaan mutta myös haikailemaan sellaisen perään, joka joskus tuntui merkittävältä. Myöhemmin sitä ymmärtää, että menneisyyden tapahtumat olivat läsnä, mutta aikaan ja paikkaan sidottuja. Näitä kaikkia tuntemuksia tunnen ajatellessani viime vuotta: tiedän, että se tapahtui, mutta aivan kuin toisessa maailmassa. Olen unohtanut paljon asioita, tai tunteen, joka tietyn asian kokemiseen liittyy, ja muistellut entistäkin lämpimämmin niitä, jotka vielä muistan. Ihmiset luonnollisesti ovat paras anti, jonka mistään kokemuksesta voi käteen jäädä (ja samalla se paskin). En tiedä, olenko itse muuttunut, ehkä jotenkin. Sanotaan näin, että minusta on tullut samaan aikaan kävelevä ruutitynnyri ja seesteinen ajattelija (jossen sitä jo ollut): kun vuoteen ei ole voinut suuttua kunnolla omalla kielellään niin nyt konflikti maistuisi, samalla pienet vastoinkäymiset (tällä sanalla me ne Suomessa tunnemme, Venäjällä oikea termi lienee normalno) eivät tunnu missään. Luontoa rakastan enemmän kuin ihmisiä. Metsät ja puhtaat järvet ovat elon iloa parhaimmillaan. Isänmaanrakkaus syttyi talven pimeinä hetkinä roihuamaan, mutta parin viikon kotona olon jälkeen liekki sammui, ja huomaan jälleen kerran olevani maailmankansalainen. Pieni yli-ihmisajattelu on vallannut sumeat aivoni, ja tunnen, että voin tehdä mitä tahansa. Maailma on avoin, ja mieli täynnä elämänkokemusta. Eteenpäin miehet, te tiedätte kyllä!

Ensimmäinen asia, jota kutsuttakoon ärsyttävästi kulttuurishokikiksi ja, joka tuntui luissa ja ytimissä sen jälkeen kun olin palannu Suomeen oli se, että kaikkialla on luonnottoman hijalista ja tyhjää. En viittaa siihen, että vietin 10 päivää jo valmiiksi kuolleessa Muoniossa herätellen koomaan vajonnutta yleiskuntoani, joka herättyään sai känkkäränkän ja suuttui, minkä seurauksena juoksin ensimmäisen lenkin ilman metsään oksentamista vasta 14 päivää paluuni jälkeen. Viittaan siihen, että kun istuin kuusi tuntia venäläisessä junassa, ilman musiikkia, ilman juttuseuraa (vaikka sitähän saa jos haluaa), ilman kirjoja tai muuta viihdyketta, matka meni hämmentävän kiduttomasti. Tampereelta Rovaniemelle on jokseenkin samanpituinen matka. Mukana on kaikki mahdollinen läppäristä musiikkiin kirjoihin jne.. ja tuntikin tuntuu tuskalta. Miksi? Koska elämä ei ole läsnä Suomessa!! Junamatka rajan takana kuluu nopeammin, koska silmällä on jotain mitä hotkia; mitä mummot syö, mistä sotilaat tulevat, mitä miehet juovat, mitä naisella on päällään, miten vaunuvirkailija liikkuu, miltä taaksejäänyt kyläpahanen näyttikään, mitä lapsi huutaa. Täällä on mukavat, ergonomisesti muotoillut pehmeät istuimet, katse kiinnitetään edessä olevan istuimen selkänojaan ja kukaan ei saa sanottua sanaakaan (saati sitten auttaa kanssamatkustajiaan painavien tavaroiden kanssa. pistääpä vieläin vihaksi!!!). Tässä siis esimerkki, joka on kuin piin arvo, jota niin kätevästi voimme soveltaa lukuisiin muihin sosiaalisen kanssakäymisen tilanteisiin. Lyhyesti sanottuna (ja tämän huomion tein myös Grassesta talvella palattuani): Venäjän viehätys piilennee siinä, että elämä on läsnä, nähtävissä, siitä puhutaan, se koetaan, sitä ei paeta, kätketä kulisseihin tai jumituta paikalleen.

Eli historia on dynamiikka (vai oliko se dialogi?) -Sergei Nikolaevits Nikitin-

Venäjä on minulle nykyään neutralisoitu maa: ensimmäiset 20 vuotta pelkäsin, ennen vaihtoa nostalgisesti salaa ihailin ja nykyään totean vain, että paljon mahtuu maailman suurimpaan valtioon. Markkinoita ON, kulttuuria on, naisia ON, miehiä on, mummoja on, pappoja on, jokia, vuoria, järviä, jäätä, hellettä, aroa ON ON ON ON, hymyä on, töykeyttä ON, noyryyttä ON (ja tiedoksi maahan matkustavalle, nöyryyttä tarvitaan ihan perkeleesti!), ylimielisyyttä on, rahaa ON, köyhyyttä ON, vodkaa on, sushia on, tilliä, majoneesia on on, lahkoja on, lakeja on, lahjontaa on, homoja on, lesboja on, kaneutta on, rumuutta on, natseja on, huumeita on, viisautta ON, tyhmyyttä ON, hyvyyttä on, pahuutta on, elämää ON, kuolemaa ON. Koska tunnen olevani vielä lapsen kengissä, no ehkä vaivaisnuoren tasolla, Venäjää sen suuremmin analysoimaan, ja koska en halua kuulua niiden ärsyttävien "asiantuntijoiden" joukkoon, jotka luulevat tietävänsä kaikesta kaiken, en analysoi. Ensimmäinen asia Venäjää analysoitaessa on todeta, että sitä ei voi analysoida, kategorisoittaa, laittaa asiat laatikoihin ja tarkastella kohdetta ruurennuslasin alla. Tähän voin sortua, mutta vain vapautuneessa ilmapiirissä, lievästi juopuneena. Eli jos jotain saatanan annalyysiä haluatte, niin se maksaa...

Kaipuu takaisin on kova. Ja kyllä minä palaan. En tiedä tosin minne (niin, maassahan on muitakin kaupunkeja kuin Pietari ja Moskova) mutta ainakaan en pelaamaan Kazaniin jääkiekkoa.

Lopuksi vielä kaunis kiitos kaikesta palautteesta ja lukijoiden kommenteista! Oli hienoa, että jaksoitte lämmittää mieltä!